Valo vaih­tuu vih­re­äk­si. Kä­ve­len lu­mi­sen suo­ja­tien yli jat­ka­en mat­kaa­ni kes­kus­taan vie­vää jou­lu­va­loin ko­ris­tel­tua mu­ku­la­ki­vi­ka­tua pit­kin. Kään­ty­es­sä­ni ka­dun­kul­mas­sa lii­tyn kul­ke­maan eteen­päin mui­den ih­mis­ten jou­kos­sa, jos­sa ja­lat rum­mut­ta­vat ta­sai­ses­ti kii­reen mää­rit­tä­mäl­lä tah­dil­la. Näen omien, va­ka­vien kas­vo­je­ni hei­jas­tu­van pei­li­ku­va­na jou­lui­sen as­kar­te­lu­kau­pan ik­ku­nas­ta. Ka­duil­la juok­sen­te­lee ton­tuik­si pu­keu­tu­nei­ta lap­sia ja kuu­len ym­pä­ril­lä­ni jou­lu­lau­lu­jen soi­ton. Jou­lu­ko­ris­tei­den suu­res­ta mää­räs­tä huo­li­mat­ta oma jou­lu­mie­le­ni tun­tuu ole­van kau­ka­na, le­vot­to­man olo­ni kah­lit­se­ma­na.

Käy­ty­ä­ni muu­ta­mas­sa kau­pas­sa pää­dyn tun­nel­mal­li­sen nä­köi­sen kah­vi­lan eteen. Van­han, tum­ma­pui­sen oven pääl­lä ole­va kel­lo ki­lah­taa hil­jai­ses­ti as­tu­es­sa­ni si­sään. Olen saa­vut­ta­nut jo mat­ka­ni pää­tar­koi­tuk­sen: os­taa jou­lu­lah­jat si­sa­ruk­sil­le ja muu­ta­mal­le ys­tä­väl­le. Mitä minä it­se ha­lu­ai­sin jou­lu­lah­jak­si? Se­laan val­miik­si kir­joit­ta­maa­ni jou­lu­lah­ja­lis­taa ja li­sään sin­ne muu­ta­man ju­tun, joka on tul­lut mie­leen kau­pas­sa­käyn­nin lo­mas­sa. Oli­si­han nii­tä toi­vei­ta mo­nia.

Tun­ties­sa­ni pie­nen tö­näi­syn ol­ka­pääs­sä­ni kään­nyn no­pe­as­ti ym­pä­ri. Näen van­han ys­tä­vä­ni tu­tut kas­vot edes­sä­ni.

– Moi, hän sa­noo iloi­ses­ti.

– Mitä sinä tääl­lä teet?

– Os­tin muu­ta­mia jou­lu­lah­jo­ja, sa­non ja osoi­tan jou­lu­pa­pe­rei­hin kää­rit­ty­jä os­tok­si­a­ni.

– Oon muu­ten miet­ti­nyt niin mon­ta ker­taa, et­tä oli­si kiva näh­dä.

Edel­li­nen ker­ta oli vä­hän sen jäl­keen, kun olin kuul­lut hä­nen kiel­tä­neen us­kon­sa, sii­tä oli jo puo­li vuot­ta ai­kaa – lii­an kau­an. Oli­si pi­tä­nyt pi­tää enem­män yh­teyt­tä.

– Mitä sul­le kuu­luu?

– Hy­vää, hän sa­noo no­pe­as­ti.

– Ei mi­tään kum­mem­pia, sel­lais­ta pe­ru­se­lä­mää vain. Kou­lua ja mui­ta kii­rei­tä. Mitä sul­le?

– Ihan hy­vää, tu­lin viik­ko sit­ten lo­mil­le opis­tos­ta. Tun­tuu, et­tä se on ol­lut just oi­kea va­lin­ta tä­hän koh­taan elä­mää. Muu­ten­kin me­nee ihan hy­vin, ei ole va­lit­ta­mis­ta, vas­taan.

– Ai niin joo, opis­toon sit­ten me­nit, hän to­te­aa miet­te­li­ääs­ti.

Olim­me jos­kus yh­des­sä ju­tel­leet asi­as­ta. Ys­tä­vä­ni­kin oli miet­ti­nyt opis­toon läh­te­mis­tä, mut­ta pää­tyi me­ne­mään suo­raan lu­ki­oon. Asi­aan oli vai­kut­ta­nut luul­ta­vim­min ke­vääl­lä ta­pah­tu­nut muut­to eri paik­ka­kun­nal­le ja siel­lä uu­det ys­tä­vät. Ke­säl­lä kuu­lin hä­nen ajau­tu­neen pois us­kos­ta.

– Niin, sa­non pie­nen hil­jai­suu­den jäl­keen.

– Tule käy­mään jos­kus opis­tol­la, tai vaik­ka meil­lä nyt lo­mal­la. Oli­si kiva näh­dä kun­nol­la pit­käs­tä ai­kaa!

– Voi­sin tul­la­kin, hän vas­taa hy­myil­len. Kat­so­taan vaik­ka jos tam­mi­kuus­sa so­pi­si.

Lu­paan lä­het­tää hä­nel­le seu­raa­va­na päi­vä­nä tar­kem­mas­ta päi­väs­tä vies­tiä.

– Moik­ka!

Ha­laam­me pi­kai­ses­ti en­nen kuin läh­dem­me eri suun­tiin.

Lumi nars­kuu ken­kie­ni al­la, kun saa­vun ko­ti­pi­haan bus­si­a­se­mal­ta. Pi­haan pys­ty­te­tyn kuu­sen va­lot luo­vat tun­nel­maa hä­mä­rään lä­het­tä­es­sä­ni jou­lu­toi­vee­ni ru­kouk­se­na il­maan. Täh­det tuik­ki­vat pi­me­äl­lä tai­vaal­la tuo­den jou­lu­ter­vei­siä jo­kai­sel­le.

K.K.