Kun aloitin työni opistokodissa, oli tammikuu. Siitä on vuodenvaihteessa 20 vuotta. Olin opiston vakituisista työntekijöistä nuorin, 28-vuotias. Vuodet ovat soljuneet kuin pysähtymätön virta.
Meidät otettiin lämpimästi vastaan. Olimme nuori perhe. Asuimme kaksi vuotta Anttila D -asuntolassa. Odotimme kolmatta lastamme. Meillä oli musta Opel Kadet, jossa oli paljon uusittuja osia ja sitäkin enemmän vikoja ja virheitä.
Haastattelin opistolaiset, jotta pääsin tutuiksi heidän kanssaan. Muutimme seitsemäksi vuodeksi asumaan rehtorin omakotitaloon, nykyiseen Elsalaan. Ostimme vihreän farmarimazdan, jonka ajoimme aivan loppuun. Lapset leikkivät kuusiaidan sisällä ja tuuhean lehmuksen alla. Kasvatimme kasvihuoneessa tomaatteja ja kurkkuja. Lapsilla oli kasvimaa ja mansikkamaa. Kun perhe kasvoi, hankimme asuntoauton. Yhtenä kesänä meillä oli lampaita, toisena kanoja. Kukko piti viedä opistoseurojen ajaksi ystäväperheeseen, kun se herätti seuraväen luvattoman aikaisin.
Jokainen opistovuosi on ollut erilainen. Olen kohdannut mielenkiintoisia persoonia. Olen nähnyt paljon edistymistä, kehittymistä ja kasvamista. Olen saanut olla mukana uuden oppimisessa, omien vahvuuksien löytämisessä. Olemme opetelleet vastuun kantamista. Olemme tehneet yhdessä monenlaista. Olemme huolehtineet toisistamme. Elämän tärkeimmät asiat ovat kirkastuneet, usko on vahvistunut.
Olen elänyt todella mielenkiintoisia ja monipuolisia vuosia. On ollut ylä- ja alamäkiä, helpompia ja vaikeampia aikoja. Viime vuonna taistelimme sen puolesta, että 16-vuotiaat saavat edelleen hakea opistoon. Tänä vuonna oli huolena ammatillisen lisäkoulutuksen loppuminen, kunnes koululait kaatuivat.
Yhdenlaisia merkkipaaluja ovat olleet ne opistovuodet, joissa on ollut omia lapsia. Juuri päättymässä oleva opistovuosi on ollut sellainen, kun Joonatan on ollut yrittäjyyslinjalla. Aikaisemmin opiston ovat käyneet Pihla, Johannes ja Pieta. Samuel, Jeremia ja Aaron suunnittelevat tosissaan opistoon hakemista. On tuntunut mahtavalta, että omat lapset ovat halunneet tulla kotiopistoon. On saanut elää opistovuotta myös isänä.
Koen olevani opistolaisille opettaja, pappi, rehtori ja opistoisä. Työni on elämäntapa, jossa koko perheeni elää mukana. Myös vaimoni Irma tekee työtä opistolla. Olemme kokeneet sen hyväksi. Lapsemme ovat välillä mukana, kun teemme täällä työtä. Muuten se ei onnistu. Opistoelämä koskettaa koko perhettä.
Kävimme keväällä opintomatkalla Virossa, joka on perheemme toinen kotimaa. Kävimme iltakylässä kesäkodissamme Vastseliinassa. Se on karkoittumispaikkamme, johon irtaudumme loma-aikoina opiston tiiviistä elämästä. Seuraamme haikaroiden pesintää ja majavien touhuja. Kuuntelemme hiljaisuutta, saunomme kellarisaunassa, heräämme lintujen lauluun ja sammakoiden kurnutukseen, vain olemme. Keräämme voimia tulevaa opistovuotta varten. Oli mukava viedä opistolaiset paikalle, joka on meille niin tärkeä.
Miten jaksan tehdä opistotyötä vuodesta toiseen, minulta kysytään aika ajoin. Koen työni merkitykselliseksi ja monipuoliseksi. Koen, että teen samalla kertaa ajallista kasvatus- ja opetustyötä ja Jumalan valtakunnan työtä. Saan olla luova ja kehittää työtäni yhdessä toisten kanssa. Saan tehdä kutsumustyötä.
Minulla on mukava työyhteisö ja upeat työtoverit ja luottamushenkilöt. Olen kiitollinen heistä. Teemme työtä toisiamme tukien. Taustayhteisö tukee työtämme. Opisto täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Työllämme on ollut ihmeellinen siunaus. Odotamme heinäkuussa opiston ystäviä suurella joukolla juhlaseuroihin.
Minulla on mahtavat opistolaiset, joiden kanssa pohdin elämän tärkeimpiä asioita. Laulamme, soitamme, pohdimme, keskustelemme, esittelemme opistokotia, parannamme maailmaa. Voisiko olla parempaa?
Uskon, että Jumala tietää parhaiten, minkä pituisen ajan kukin tekee tätä opistotyötä. Hän tietää sen myös minun ja perheeni kohdalla. Tällä hetkellä olen iloinen ja onnellinen siitä, että saan olla kristillisen kansanopiston rehtori.
Mikko Kinnunen
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys