Kun mi­nua pyy­det­tiin vii­me syk­sy­nä mu­kaan Su­vi­seu­ro­jen vies­tin­tä­teh­tä­viin, vas­taus­ta ei tar­vin­nut miet­tiä kau­an. Oli kiin­nos­ta­va mah­dol­li­suus pääs­tä tu­tus­tu­maan su­vi­seu­ra­työ­hön vies­tin­nän nä­kö­kul­mas­ta. Olen ku­lu­neen vuo­den ajan toi­mi­nut Su­vi­seu­ro­jen en­nak­ko­vies­tin­näs­sä si­säl­lön­tuot­ta­ja­na. Teh­tä­vä­ni on ol­lut kir­joi­tel­la Su­vi­seu­roi­hin liit­ty­viä jut­tu­ja ja so­me­päi­vi­tyk­siä, vä­lil­lä sii­tä, et­tä Su­vi­seu­ro­jen jät­tei­den la­jit­te­lu muut­tuu, vä­lil­lä taas sii­tä, et­tä Ma­to­kor­ven pel­loil­la pi­det­tiin poik­keuk­sel­li­sen lu­mi­set su­vi­seu­ra­tal­koot. It­se­näi­seen kir­joi­tus­työ­hön ovat tuo­neet vaih­te­lua haas­tat­te­lut, joi­den myö­tä olen pääs­syt jut­te­le­maan ih­mis­ten kans­sa kai­ken­lai­sis­ta Su­vi­seu­roi­hin liit­ty­vis­tä asi­ois­ta.

Ku­lu­nut vuo­si on ol­lut elä­mäs­sä­ni muu­tok­sen toi­saal­ta epä­var­maa ja toi­saal­ta mie­len­kiin­tois­ta ai­kaa. Val­mis­tuin kou­lus­ta, muu­tin uu­teen kau­pun­kiin ja tu­tus­tuin uu­siin ih­mi­siin. Tein hie­man si­jai­suuk­sia ja hie­man etä­o­pin­to­ja ja mie­tin ai­ka pal­jon sitä, mis­sä mi­nun paik­ka­ni on ja mikä on elä­mä­ni tar­koi­tus. Vaik­ka vä­lil­lä on­kin lais­kot­ta­nut, kun jo­hon­kin ar­ki-il­taan on tul­lut vies­ti pi­kai­ses­ta ju­tun tar­pees­ta, en­nak­ko­vies­tin­tä­työs­sä mu­ka­na ole­mi­nen on ol­lut mi­nul­le yl­lät­tä­vän mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Elä­män­ti­lan­tee­see­ni ja tu­le­vai­suu­tee­ni liit­ty­vien ky­sy­mys­ten kes­kel­lä se on tun­tu­nut teh­tä­väl­tä, joka on tär­keä ja mie­le­käs ja jos­sa mi­nu­a­kin tar­vi­taan.

Eri­tyi­sen an­toi­sia ko­ke­muk­sia ovat ol­leet Su­vi­seu­ro­jen vies­tin­täih­mi­sil­le Ra­nu­an kris­til­li­sel­lä kan­sa­no­pis­tol­la pi­de­tyt vii­kon­lop­pu­kurs­sit. Niil­lä olen saa­nut asi­an­tun­te­van kou­lu­tuk­sen li­säk­si ta­va­ta van­ho­ja ys­tä­viä ja uu­sia tut­tu­ja sekä ko­kea us­ko­vais­ten yh­teyt­tä, joka kan­taa sil­loin­kin, kun kurs­si­vii­kon­lo­pun jäl­keen jo­kai­nen pa­laa omaan ar­keen­sa. Olen huo­man­nut, et­tä vaik­ka olen aja­tel­lut an­ta­va­ni ai­kaa­ni su­vi­seu­ra­työ­hön, olen­kin it­se tain­nut jää­dä saa­ma­puo­lel­le.

Vies­tin­tä­työn myö­tä Su­vi­seu­rat ovat kul­ke­neet aja­tuk­sis­sa­ni jo mon­ta kuu­kaut­ta. Mi­nul­le on konk­re­ti­soi­tu­nut se, mi­ten pal­jon työ­tä nii­den taus­tal­la on ja mi­ten mo­nen­lais­ta osaa­mis­ta su­vi­seu­ra­työs­sä tar­vi­taan. Olen seu­ran­nut ilah­tu­nee­na, mi­ten hy­vil­lä mie­lin ja si­tou­tu­nei­na ih­mi­set ovat mu­ka­na ra­ken­ta­mas­sa ke­säis­tä seu­ra­ta­pah­tu­maa, ku­kin mah­dol­li­suuk­sien­sa mu­kaan. On ol­lut tur­val­lis­ta ko­kea, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­tä teh­dään yh­des­sä, Ju­ma­lan an­ta­min tai­doin ja voi­min.

Olen tul­lut myös miet­ti­neek­si ai­em­paa tar­kem­min sitä, mik­si Su­vi­seu­ro­ja jär­jes­te­tään. Su­vi­seu­rois­sa saam­me ko­koon­tua use­am­mak­si päi­väk­si yh­teen elä­män tär­keim­män asi­an ää­rel­le, kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. Pää­sem­me myös ta­paa­maan ys­tä­viä ja tut­tu­ja, joi­den kans­sa vaih­taa aja­tuk­sia elä­män pie­nis­tä ja suu­ris­ta asi­ois­ta, van­hem­pien ih­mis­ten sa­noin ties­tä ja mat­kas­ta. Toi­von, et­tä Su­vi­seu­rat ovat ta­pah­tu­ma, jon­ne kaik­ki voi­si­vat ko­kea ole­van­sa ter­ve­tul­lei­ta, jon­ne ke­nen ta­han­sa oli­si help­po tul­la kat­se­le­maan ja kuun­te­le­maan.

Su­vi­seu­rat ovat ol­leet olen­nai­nen osa jo­kais­ta ke­sää­ni. Men­nei­den ke­sien Su­vik­siin ei kui­ten­kaan lii­ty pel­käs­tään mu­ka­via ja help­po­ja muis­to­ja. Lap­suu­des­sa ja nuo­ruu­des­sa mo­niin seu­roi­hin liit­tyi huo­li sii­tä, mitä jos en löy­dä­kään ke­tään, jon­ka kans­sa syö­dä jää­te­löä, is­tua isos­sa tel­tas­sa ja kier­rel­lä ken­täl­lä ta­paa­mas­sa tut­tu­ja. Mitä jos mi­nul­la ei ole­kaan yh­tä iha­nat seu­rat kuin muil­la? Olen iloi­nen, et­tä osaan ny­ky­ään naut­tia ihan vain sii­tä, et­tä on kesä, saan ol­la mi­nul­le tär­kei­den ih­mis­ten ja mui­den Ju­ma­lan las­ten seu­ras­sa, kuun­nel­la seu­ra­pu­hei­ta ja lau­laa tut­tu­ja lau­lu­ja. Mo­ne­na ke­sä­nä mi­nul­la ei ole ol­lut Su­vi­seu­rois­sa työ­vuo­roa. Olen kui­ten­kin huo­man­nut, et­tä jo­hon­kin työ­vuo­roon osal­lis­tu­mi­nen on osal­taan teh­nyt Su­vi­seu­rois­ta ko­toi­san, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tär­ke­än ta­pah­tu­man.

Vii­mei­sen Ra­nu­an opis­tol­la vie­te­tyn kurs­si­vii­kon­lo­pun en­sim­mäi­se­nä il­ta­na is­tuin si­vu­huo­nees­s­sa na­pu­tel­len vii­me tin­kaan jät­tä­mää­ni opis­ke­lu­teh­tä­vää ja kuun­nel­len toi­sel­la kor­val­la kai­ut­ti­mis­ta kurs­sin alus­tus­ta ja kes­kus­te­lua. Ta­ka­na oli opin­to­jen, töi­den ja su­vi­seu­ra­vies­tin­tä­teh­tä­vien täyt­tä­mä kii­rei­nen viik­ko, jon­ka lo­puk­si kurs­sil­le läh­te­mi­nen oli tun­tu­nut lä­hin­nä vä­syt­tä­väl­tä. Tuos­sa het­kes­sä mie­le­ni täyt­ti kui­ten­kin kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä olin tul­lut, saa­nut tul­la. Olin ihan oi­ke­as­sa pai­kas­sa, tois­ten Ju­ma­lan las­ten ym­pä­röi­mä­nä, kat­se odot­ta­vai­se­na tu­le­vas­sa ke­säs­sä.

Teks­ti: Hil­la Höyh­tyä