Muis­tan vuo­den 2003 Mu­hok­sen Su­vi­seu­rat. Olin sil­loin ne­li­vuo­ti­as, omas­ta mie­les­tä­ni jo ko­vin iso ja fik­su tyt­tö. Muis­tan, mi­ten ou­lu­lai­si­na kä­vim­me Su­vi­seu­rois­sa joka päi­vä ko­toa kä­sin. Se oli mie­les­tä­ni hie­man tyl­sää, sil­lä lei­ri­o­lo­suh­teis­sa ma­joit­tu­mi­nen kuu­lui ja kuu­luu erot­ta­mat­to­ma­na pa­la­se­na sii­hen pa­la­pe­liin, jota Su­vi­seu­roik­si kut­su­taan.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun olim­me noin rip­pi­kou­lui­käi­siä, joku ys­tä­vis­tä­ni ot­ti pu­heek­si Su­vi­seu­rat, jot­ka – jos Ju­ma­la soi­si – jär­jes­tet­täi­siin vuon­na 2019 taas Mu­hok­sel­la, noin 30 ki­lo­met­rin pääs­sä lap­suu­den­ko­dis­ta­ni. Tuol­loin aja­tus tun­tui kau­kai­sel­ta, mut­ta nyt nuo seu­rat ovat kä­sil­lä ja jär­jes­te­lyt käy­vät kuu­ma­na. Konk­reet­ti­ses­ti lä­hes­ty­vät seu­rat ovat nä­ky­neet lä­hin­nä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä ah­ke­rien työ­vuo­ro­rek­ry­toi­jien muo­dos­sa. Use­am­pi­kin su­ku­lai­nen tai ys­tä­vä on ot­ta­nut kan­taak­seen jon­kin vas­tuu­a­lu­een, jot­ta su­vi­seu­ra­kau­pun­ki nou­si­si, eläi­si ja sit­ten taas hii­pui­si syn­ty­äk­seen uu­del­leen taas seu­raa­va­na ke­sä­nä.

Su­vi­seu­roi­hin liit­tyy val­ta­vas­ti muis­to­ja, joi­ta ei ai­na voi yh­dis­tää joi­hin­kin tiet­tyi­hin seu­roi­hin. Jo­kai­sis­sa Su­vi­seu­rois­sa ylei­nen tun­nel­ma on sama: noi­na muu­ta­ma­na ke­sä­päi­vä­nä saa ko­kea iloi­sia koh­taa­mi­sia uu­sien ja van­ho­jen tut­ta­vien kans­sa, lau­laa ja kuun­nel­la saar­no­ja seu­ra­tel­tas­sa ja sen ul­ko­puo­lel­la ja os­taa vaik­ka sata jää­te­löä lauk­ku­myy­jäl­tä, jos sil­tä tun­tuu. En­nen kaik­kea saa tun­tea us­kon tuo­maa yh­tei­söl­li­syyt­tä, rau­haa ja tur­vaa kym­me­nien­tu­han­sien mui­den ih­mis­ten kes­kel­lä.

Lap­se­na Su­vi­seu­ro­ja var­rot­tiin vä­hin­tään yh­tä har­taas­ti kuin jou­lua. Ke­väi­sin val­ta­sim­me ka­ve­rei­den ja pik­ku­si­sa­rus­ten kans­sa asun­to­vau­nun ja lei­kim­me seu­ro­ja rin­ta odo­tuk­ses­ta pa­kah­tu­en. Tun­nel­maan pääs­täk­se­ni luin ker­ta toi­sen­sa jäl­keen Rai­mo ös­ter­ber­gin Su­vi­seu­ra­mat­ka-kir­jaa. Su­vi­seu­ro­jen hää­möt­tä­es­sä oli­sin ol­lut val­mis läh­töön jo ju­han­nuk­se­na. Kun mat­kal­le lo­pul­ta läh­det­tiin, jo­kai­nen pel­to näyt­ti au­ton ik­ku­nas­ta seu­ra-alu­eel­ta, ja oli­sin voi­nut vaik­ka van­noa, et­tä hei­nä­paa­li­ka­sat oli­vat seu­ra­telt­to­ja.

Nuo­ruus­vuo­sie­ni su­vi­seu­rois­ta muis­tan en­sim­mäi­sen ker­ta­ni eh­tool­li­sel­la, kun mie­li oli herk­kä ja juh­lal­li­nen sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä lei­pä juut­tui ki­ta­la­keen ja vii­ni polt­te­li kur­kus­sa. Muis­tan eri­tyi­ses­ti nuo puu­hak­keel­ta ja piz­zal­ta tuok­su­vat, va­loi­sat ke­säy­öt, jol­loin on tul­lut val­vot­tua ys­tä­vien kans­sa lä­hes au­rin­gon­nou­suun saak­ka jos­kus kyl­myy­des­tä­kin hy­tis­ten. Olo on kui­ten­kin läm­min ja ke­vyt, kun saa nau­raa ja pu­hel­la nii­tä näi­tä ja tä­hyil­lä, jos­ko juh­la­por­til­la nä­kyi­si vie­lä tut­tu­ja kas­vo­ja. Vaan jos­kus on las­ket­ta­va le­vol­le, jot­ta seu­raa­va­na aa­mu­na voi­si he­rä­tä sii­hen, kun kai­ut­ti­mes­ta kuu­luu Kau­nis aa­mu­au­rin­kom­me – ja au­rin­gon saa to­del­la­kin tun­tea kuu­mas­sa tel­tas­sa.

Vuo­den 2019 Su­vi­seu­roil­ta odo­tan sitä, et­tä pää­si­sin taas si­säl­le tuo­hon iloi­seen ja kut­kut­ta­vaan kup­laan, jos­sa ei ole ole­mas­sa muu­ta kuin ny­ky­het­ki ei­kä huo­mi­ses­ta tar­vit­se kan­taa huol­ta. Odo­tan on­nis­tu­nei­ta seu­ro­ja niin ajal­li­ses­sa kuin hen­gel­li­ses­sä­kin mie­les­sä. Odo­tan sitä, et­tä taas ker­ran sai­sin lau­laa sy­dä­mes­tä­ni ja aja­tel­la, mikä on­ni on­kaan, kun on kesä ja su­vi­seu­rat – ja saa ol­la nuo­ri, va­paa ja us­ko­mas­sa.

An­na-Be­a­ta Kos­ke­lo