Su­vi­seu­rat tu­le­vat lä­hel­le joka vuo­si. Me­dia vä­lit­tää tie­toa ka­na­kei­ton hin­nas­ta ja va­roit­taa tiel­lä­liik­ku­jia ruuh­kis­ta. Ne­tin kes­kus­te­lu­pals­toil­la iloi­taan, kun oma ko­ti­ka­tu hil­je­nee lap­si­per­heis­tä. Työ­pai­koil­la jär­jes­tel­lään lo­ma­päi­viä. Saa­vat­ko su­vi­seu­roi­hin läh­ti­jät va­paa­ta, ke­nen toi­veet ote­taan huo­mi­oon?

Ou­lun seu­dul­la van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suus on yh­tä ai­kaa lä­hel­lä ja kau­ka­na. Lä­hel­lä, kos­ka us­ko­vai­sia on pal­jon. Mo­nil­la on myös jo­kin kyt­kös van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­teen vaik­ka­pa su­ku­lais­ten tai työ­ka­ve­rei­den kaut­ta. Näil­lä tie­noin ei lie­ne yh­tään ih­mis­tä, jol­la ei oli­si nä­ke­mys­tä les­ta­di­o­lai­suu­des­ta. Kui­ten­kin tämä he­rä­tys­lii­ke tun­tuu ole­van kau­ka­na, kuin muu­rin ta­ka­na: avoi­met koh­taa­mi­set toi­sin ajat­te­le­vien tai us­ko­vien kans­sa ovat va­li­tet­ta­van har­vi­nai­sia. Hel­pom­pi on kuul­la mie­li­pi­tei­tä ja nä­ke­myk­siä, jot­ka nou­se­vat yleis­tys­ten, ikä­vien ko­ke­mus­ten tai omien pää­tel­mien poh­jal­ta.

Kun mi­nul­le on pu­hut­tu kiel­tei­ses­ti van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­des­ta, olen mo­nes­ti hä­ven­nyt – juo­nut kah­vi­ni no­pe­as­ti lop­puun työ­pai­kan pöy­däs­sä. Ei ole ol­lut sa­no­ja, mut­ta olen jää­nyt miet­ti­mään kuu­le­maa­ni. Jos­sain vai­hees­sa ym­mär­sin, et­tä mi­nun ei tar­vit­se se­lit­tää. Voin ol­la va­paas­ti oma it­se­ni.

Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä kiel­tei­sen jul­ki­suus­ku­van omaa­va he­rä­tys­lii­ke ke­rää vii­kon­lop­pui­sin tu­han­sia ih­mi­siä seu­roi­hin? Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä vuo­des­ta toi­seen Su­vi­seu­rat ovat Poh­jois­mai­den suu­rin hen­gel­li­nen ta­pah­tu­ma? Oh­jel­ma on ai­na sama, vir­siä ja saar­no­ja. Mi­ten se voi ke­rä­tä myös nuo­ria ih­mi­siä yh­teen? Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sen kris­til­li­syy­den ydin ei ole väi­te­tyis­sä sään­nöis­sä ei­kä kiel­lois­sa, ul­ko­a­päin kat­so­es­sa sitä voi ol­la vai­kea kä­sit­tää.

Ydin on pe­las­te­tun ilos­sa. Kyl­mäs­tä me­res­tä pe­las­tet­tu ih­mi­nen on kii­tol­li­nen. ”Her­ra on mi­nun va­lo­ni ja apu­ni, ketä minä pel­käi­sin? Her­ra on mi­nun elä­mä­ni tur­va, ketä siis säik­kyi­sin? Kun vai­noo­jat käy­vät mi­nua koh­ti is­ke­äk­seen ham­paan­sa mi­nuun, he it­se kaa­tu­vat, vi­ha­mie­he­ni ja vas­tus­ta­ja­ni suis­tu­vat maa­han. Vaik­ka so­ta­jouk­ko saar­tai­si mi­nut, sy­dä­me­ni ei pel­käi­si, vaik­ka mi­nua vas­taan nou­si­si sota, ei mi­nul­la oli­si mi­tään hä­tää” (Ps. 27:1–3). Ih­mi­nen, joka on saa­nut tiu­kas­sa ti­lan­tees­sa ko­kea Ju­ma­lan rau­haa joka käy yli ih­mi­sym­mär­ryk­sen, tie­tää, mis­tä voi­ma tu­lee. Sel­lai­sen ha­lu­ai­si säi­lyt­tää.

Mi­ten py­syn tur­vas­sa? Kun­ni­oit­ta­va ja avoin suh­tau­tu­mi­nen eri­lai­siin ih­mi­siin avaa mah­dol­li­suuk­sia. En­nak­ko­luu­lois­ta kiin­ni pi­tä­en jän­ni­te eri­lais­ten maa­il­mo­jen vä­lil­lä säi­lyy. Ih­mi­set ovat kaik­ki­al­la poh­jim­mil­taan sa­man­lai­sia. Yh­teis­tä on ai­na syn­ti. Us­ko­vai­nen­kin ih­mi­nen on yh­tä lail­la pe­ri­syn­nin tur­me­le­ma, mut­ta ar­mah­det­tu. Me kaik­ki tar­vit­sem­me roh­keut­ta ja ar­mon kir­kas­ta­maa miel­tä koh­da­tes­sam­me toi­si­am­me ja vie­raam­pi­am­me.

Su­vi­seu­roi­hin ovat kaik­ki ai­dos­ti ter­ve­tul­lei­ta. Siel­lä saa rau­has­sa syö­dä ka­na­keit­toa ja kul­kea ym­pä­riin­sä ke­nen­kään häi­rit­se­mät­tä. Ar­moa elä­mään­sä tar­vit­se­va ote­taan ys­tä­vä­nä vas­taan. Ei niin suur­ta taak­kaa, et­tei sitä sai­si ke­ven­tää.

Teks­ti: Lau­ra Num­mi­ki­vi