Kol­men­kym­pin ra­ja­pyy­kin lä­hes­ty­es­sä sitä al­kaa kom­pu­roi­da elä­män uu­siin reu­na­eh­toi­hin. Sii­hen, et­tä jo mi­ni­ko­koi­nen sip­si­pus­si voi ol­la kro­pal­le lii­kaa tai sii­hen, et­tä huo­maa kir­jas­tos­sa se­lai­le­van­sa kai­ken­lai­sia elä­män­tai­to-op­pai­ta kum­mal­li­sil­la hi­das­ta­mi­seen liit­ty­vil­lä avain­sa­noil­la (tie­dät­kö muun mu­as­sa: downs­hift, mind­ful­ness). Kat­se ei enää ta­voi­ta­kaan nii­tä suun­nat­to­mia mah­dol­li­suuk­sia, joi­ta kak­si­kymp­pi­sen elä­mä oli pul­lol­laan. Sen si­jaan mie­les­sä voi käy­dä ky­sy­mys: täl­lai­sek­si­kö elä­mä­ni muo­tou­tui?

Nuo­ruu­des­ta ai­kui­suu­teen siir­ryt­tä­es­sä elä­män­teh­tä­vät muut­ta­vat muo­to­aan. Mi­nä­kes­kei­nen it­sen­sä et­si­mi­nen ja it­se­näis­ty­mi­nen vaih­tu­vat eh­kä hoi­vaan ja tuot­ta­vuu­teen, elä­män jat­ku­mi­seen per­hees­sä ja yh­teis­kun­nas­sa. Teh­tä­vät li­sään­ty­vät mo­nil­la elä­män alu­eil­la ja vas­tuu kas­vaa. It­sen­sä kas­vat­ta­mi­nen tä­hän vas­tuu­seen, eri­lai­siin teh­tä­viin ja roo­lei­hin, ei ai­na käy yh­tä no­pe­as­ti kuin vas­tuu­ta kart­tuu.

– Olet kas­va­nut äi­dik­si, to­te­si ys­tä­vä­ni, kun ih­met­te­lin hä­nel­le, mik­si olen en­sim­mäis­tä ker­taa huo­lis­sa­ni, kuin­ka lap­si pär­jää isän­sä (toi­sen täy­si­pai­noi­sen huol­ta­jan­sa!) kans­sa mi­nun pois­sa ol­les­sa­ni.

Isän­sä hy­väs­sä hoi­vas­sa oli tuol­loin nel­jäs lap­sem­me.

Kol­mi­kymp­pi­se­nä ole­mi­nen tun­tuu vä­lis­sä liu­ku­hih­na­työl­tä, jota teh­dään mo­nes­sa eri työ­vuo­ros­sa. Sel­lai­nen hen­gäs­tyt­tää. Pai­ne yh­teis­kun­nan ta­hol­ta­kaan ei ole ko­vin ke­veä. Kai­ken tä­män kes­kel­lä elä­män­hal­lin­ta­tai­dot jou­tu­vat ko­e­tuk­sel­le. Huo­maan it­ses­sä­ni ja ym­pä­ril­lä­ni mo­nen­lai­sia kas­vun kamp­pai­lu­ja. Moni jou­tuu opet­te­le­maan uu­del­leen it­sen­sä huo­mi­oi­mis­ta ja teh­tä­vis­tä kiel­täy­ty­mis­tä, jot­ta jak­sai­si. Moni opet­te­lee omien ra­jo­jen nä­ky­väk­si tuo­mis­ta. Moni meis­tä opet­te­lee ta­sa­pai­noi­lua. It­sen­sä kuun­te­le­mi­nen, ver­tais­tu­ki ja usein myös am­mat­ti­tai­toi­nen kes­kus­te­lu­a­pu jä­sen­tä­vät elä­män pa­la­sia oi­keil­le pai­koil­leen.

En kui­ten­kaan sur­kut­te­le! Olen yl­peä meis­tä, oman paik­kam­me löy­tä­neis­tä kol­me­kymp­pi­sis­tä. Elä­män ar­vot ovat tar­ken­tu­neet. Tätä kol­mi­kymp­pis­ten nais­ten var­muut­ta muis­tan ihail­lee­ni vie­lä joi­tain vuo­sia sit­ten. Toi­sek­seen, täs­sä vai­hees­sa­han mo­nen elä­mä on muo­tou­tu­nut sel­lai­sek­si, jos­ta nuo­rem­pa­na haa­vei­li. Jol­la­kin on juu­ri se am­mat­ti, jon­ka eteen teki vuo­sia töi­tä. Joku elää haa­vet­taan to­dek­si per­heen kes­kel­lä. Toi­sel­le ta­lou­del­li­nen va­ka­va­rai­suus on suo­nut mah­dol­li­suu­den naut­tia mat­kus­te­lus­ta, joku on puo­les­taan os­ta­nut oman ko­din. Tut­tu­ni os­ti he­vo­sen! Toi­saal­ta ky­sy­mys, täl­lais­ta­ko elä­mä­ni tu­lee ole­maan, sy­sää puo­les­taan jon­kun tar­ken­ta­maan elä­män­sä suun­taa ja vaih­ta­maan vaik­ka­pa am­mat­tia.

En sur­kut­te­le myös­kään ar­jen ruuh­kai­suut­ta tai mi­nän kans­sa käy­ty­jä ki­pei­tä kes­kus­te­lu­ja. Mi­nus­ta kas­vu­ki­pu­jen vas­taa­not­ta­mi­nen ja elä­män kaik­kien sä­vy­jen roh­kea ja re­hel­li­nen koh­taa­mi­nen on ihail­ta­vaa. Pi­dän ar­vok­kaa­na sitä, et­tä us­kal­taa la­ka­ta pär­jää­mäs­tä ja ot­taa apua vas­taan. Näen myön­tei­se­nä sen, et­tä ruuh­ka­vuo­det opet­ta­vat mei­tä pri­o­ri­soi­maan. Siu­nauk­sek­si ys­tä­vä­ni tätä pyö­ri­tys­tä kut­sui, kun oli vii­kon ol­lut sai­ras­lo­mal­la eris­tyk­sis­sä lä­hei­sis­tään ja ar­jen teh­tä­vis­tään. Ju­ma­lan siu­naus­ta on tämä in­hi­mil­li­nen elä­mä täs­sä ja nyt.