Ju­nal­la mat­kus­ta­mi­nen on help­poa, jos on sel­lai­nen mat­ka­lip­pu, jo­hon on mer­kit­ty pai­kan ja vau­nun nu­me­ro. Sil­loin ei tar­vit­se et­siä omaa paik­kaa pit­kin ju­naa, tai nous­ta sil­tä pai­kal­ta, jon­ka luu­lee ol­leen va­paa, kun­nes joku muu tu­lee li­pun kans­sa sa­mal­le pai­kal­le.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä elä­mä­ni tä­hän as­ti on ol­lut ju­nal­la mat­kus­ta­mis­ta sel­lai­sel­la li­pul­la, jos­ta paik­ka­mer­kin­tä puut­tuu. Olen jou­tu­nut vuo­sien var­rel­la mon­ta ker­taa vaih­ta­maan paik­kaa, kun paik­ka, jon­ka en­sin olen va­lin­nut, on­kin ol­lut jon­kun muun.

Mitä tar­koi­tan?

Tei­ni-ikäi­se­nä nuo­re­na al­kaa oman iden­ti­tee­tin met­säs­tys. Mi­nul­la pro­ses­si al­koi, kun muu­tim­me kau­pun­gin si­säl­lä, ja jou­duin vaih­ta­maan kou­lua. Sii­hen as­ti mi­nul­la oli ol­lut va­kiin­tu­neet ka­ve­rit, ei­kä paik­kaa ol­lut tar­vin­nut vaih­taa.

Kun tu­lin uu­teen kou­luun ja uu­teen luok­kaan, ym­mär­sin, et­tä minä olen mel­ko eri­koi­nen tyyp­pi. Mi­nun oli vai­kea sa­mais­tua luo­kan poi­kiin, jot­ka pe­la­si­vat vii­vo­tin­jää­kiek­koa luo­kan ta­ka­o­sas­sa. Kai­pa­sin van­ho­ja ka­ve­rei­ta, jot­ka tun­si­vat mi­nut. Ka­ve­rei­ta, joi­den seu­ras­sa osa­sin ol­la oma it­se­ni.

Minä pi­din, ja pi­dän edel­leen, ku­va­tai­tees­ta, kir­jois­ta ja tai­de­mu­sii­kis­ta. Mi­nua ei kiin­nos­ta­nut yh­tä pal­jon pai­kal­li­sen jää­kiek­ko­jouk­ku­een vii­mei­sin si­joi­tus sar­ja­tau­lu­kos­sa tai se, mil­lai­nen jar­ru­jär­jes­tel­mä on yli­ver­tai­sin kal­liis­sa maas­to­pyö­räs­sä – hie­no­ja kiin­nos­tuk­sen koh­tei­ta ne­kin.

Uu­del­la luo­kal­la oli on­nek­si muu­ta­ma tyt­tö, joi­den kans­sa tu­lin hie­nos­ti toi­meen. He vä­hät vä­lit­ti­vät sii­tä, et­tä minä en ol­lut kuin mo­net muut po­jat. Ja eh­kä juu­ri sik­si meis­tä tuli hy­vät ys­tä­vät lo­pun pe­rus­kou­lun ajak­si.

Ny­ky­ään pys­tyn jo kat­so­maan tuo­ta ai­kaa jon­kin etäi­syy­den pääs­tä. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä mi­nun so­pi­mat­to­muu­te­ni muot­tei­hin on aut­ta­nut mi­nua elä­mäs­sä­ni. Kun ju­nas­sa ei ole sitä yh­tä ai­no­a­ta paik­kaa, jo­hon mi­nun kuu­luu is­tua, voin va­paas­ti et­siä sen mi­nul­le kai­kis­ta so­pi­vim­man pai­kan, ei­kä sii­nä sil­ti­kään tar­vit­se is­tua koko mat­kaa.

Olen teh­nyt lä­hes kaik­ki va­lin­nat elä­mäs­sä­ni vii­me ai­koi­na mel­ko it­se­näi­ses­ti. Kun ym­mär­sin jo nuo­re­na, et­tä mi­nun on tur­ha yrit­tää so­peu­tua sii­hen, mitä mo­net muut ovat, olen ol­lut pal­jon re­hel­li­sem­pi ja avoi­mem­pi it­sel­le­ni. Minä to­del­la ha­lu­an opis­kel­la yli­o­pis­tos­sa, minä ha­lu­an käy­dä mu­se­ois­sa ja ko­keil­la mi­ten kan­gas­vä­reil­lä pys­tyy pai­na­maan ku­vi­oi­ta t-pai­taan.

Ei se ai­na help­poa ole. Sil­loin täl­löin ka­deh­din nii­tä, joil­la se paik­ka­mer­kin­tä on mat­ka­li­pus­sa. Pää­mää­rä mo­lem­mis­sa mat­ka­li­puis­sa on kui­ten­kin sama. Hän, joka li­put myi, tai­si tie­tää ke­nel­le paik­ka kan­nat­taa osoit­taa val­miik­si. Ei­kä pai­kat­ta mat­kus­ta­es­sa tar­vit­se ol­la kui­ten­kaan yk­sin, pi­tää vain kään­tää hie­man pää­tä ja ava­ta kes­kus­te­lu kans­sa­mat­kus­ta­jan kans­sa.