”Luot­ta­mus on sitä, et­tä nuk­kuu yön yli, vaik­kei ole­kaan var­ma oi­kein mis­tään”, lu­kee kor­tis­sa. Ta­vaan sitä mie­les­sä­ni. Päi­vis­sä on ol­lut juu­ri so­pi­vas­ti mie­lui­sia te­ke­mi­siä: kyl­mä­ve­siu­in­tia aal­lo­kos­sa sau­nan läm­pi­mäs­tä työ­päi­vän jäl­keen, vä­rik­käi­tä aa­mu­pa­lo­ja, il­ta­joo­ga­het­kiä, aja­tus­ten vaih­toa ys­tä­vien kans­sa sekä ai­kai­sia nuk­ku­maan­me­no­ja ja huu­mo­rin­kuk­kia ar­jes­sa.

Olen tal­len­ta­nut tie­toi­ses­ti muis­tiin vain kaik­kea vä­ri­käs­tä, va­loi­saa ja kau­nis­ta. Nii­tä het­kiä, jot­ka ovat kul­ta­reu­noi­na muis­tois­sa ja kan­ta­vat as­ke­leen ver­ran eteen­päin. Elä­män yl­lä­tyk­sel­li­syys on koh­dan­nut tänä vuon­na eri­tyi­sel­lä ta­val­la. Se on hei­jas­tu­nut myös tä­hän blo­gi­kir­joit­ta­mi­seen. Lii­tyin sii­hen nais­ten ja äi­tien seu­raan, jot­ka ovat jou­tu­neet luo­vut­ta­maan lap­sen­sa Ju­ma­lal­le en­nen kuin sai­vat hä­net sy­liin ja ovat pei­tel­leet nup­pu­sen­sa pie­nen­pie­neen val­koi­seen ark­kuun.

Kaik­kien kau­nii­den het­kien ta­ka­na on val­ta­van sy­viä ja vah­vo­ja tun­tei­ta, jot­ka tu­le­vat yl­lät­tä­en ja odot­ta­mat­ta ar­jen kes­kel­lä. Ne vir­taa­vat kyy­nel­pu­touk­si­na kes­kel­lä il­ta­päi­vä­ruuh­kaa au­ton­ra­tis­sa.

Su­ru­työn kes­kel­lä nä­kö­kul­man vaih­ta­mi­nen tai asi­oi­hin vä­li­mat­kan ot­ta­mi­nen tun­ne­ta­sol­la on ol­lut toi­si­naan tar­peel­lis­ta. Kä­ve­lin pi­me­äl­lä ka­dul­la ve­si­sa­tees­sa, kuun­te­lin jou­lu­lau­lu­ja en­kä huo­man­nut, kuin­ka vauh­ti li­sään­tyi ja as­kel ke­ve­ni. Veri vir­ta­si var­pai­siin, sor­men­päi­hin ja pos­kiin. Kat­se­lin ik­ku­noi­hin, joi­hin oli jou­lu­va­lo­ja ase­tel­tu toi­nen tois­taan kau­niim­min. Sa­vu­pii­puis­ta nou­se­va savu se­koit­ti il­maan tut­tu­ja tuok­su­ja. Lau­loin mu­ka­na kai­ken voit­ta­vas­ta voi­mas­ta ja ikui­ses­ti lois­ta­vas­ta va­los­ta, joka kar­kot­taa yön. Olin niin kes­kit­ty­nyt lau­lun sa­no­maan, et­tä huo­maa­mat­ta­ni as­te­lin kes­kel­lä ve­si­lä­täk­köä ve­den­pin­nan lä­hes­ty­es­sä ken­gän­vart­ta. Ei kan­nat­ta­nut enää hy­pä­tä taak­se­päin ei­kä si­vul­le – täy­tyi men­nä vain eteen­päin kui­vaa maa­ta koh­ti. Ei kan­nat­ta­nut enää hy­pä­tä taak­se­päin ei­kä si­vul­le – täy­tyi men­nä vain eteen­päin kui­vaa maa­ta koh­ti.

Yh­tä­lail­la omas­sa elä­mäs­sä vai­ke­al­ta tun­tu­van luo­pu­mi­sen kes­kel­lä ei ole mah­dol­li­suut­ta muut­taa ta­pah­tu­nut­ta toi­sek­si tai ti­lai­suut­ta toi­mia toi­sel­la ta­val­la. Näis­sä het­kis­sä luot­ta­mus Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen kan­taa ja toi­voa an­taa se, mitä kuo­le­man jäl­keen on rau­haa sy­dä­mes­sään kan­ta­val­le us­ko­vai­sel­le tai­vaan ko­dis­sa lu­vat­tu.

Koh­da­tes­sam­me toi­si­am­me em­me ai­na tie­dä, mil­lai­sis­sa het­kis­sä he kul­ke­vat, mis­tä ko­ke­muk­sis­ta he tu­le­vat ja mitä asi­oi­ta koh­ti he ovat me­nos­sa. Usein ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na olen py­säh­ty­nyt nii­den toi­vo­tus­ten ää­rel­le, joi­ta lä­he­täm­me toi­sil­lem­me tie­tä­mät­täm­me, mi­hin het­keen ne osu­vat tai kuin­ka ne kan­ta­vat jäl­keen­päin pe­las­tus­ren­kaan ta­voin. Lem­pe­än ke­sän toi­vo­tus ei en­sin tun­tu­nut niin ko­vin lem­pe­äl­tä. Kun olen kat­so­nut asi­aa ian­kaik­ki­suu­den nä­kö­kul­mas­ta, on kä­sil­lä ole­va haas­ta­vam­pi elä­män­ti­lan­ne ol­lut hel­pom­pi ot­taa vas­taan.

Olen huo­man­nut myö­tä­tun­toi­sen huo­kauk­sen nou­se­van sii­nä koh­taa, kun tie­dän, et­tä kai­kis­ta par­hai­ta ovat Tai­vaan Isän an­ta­mat elä­män­ko­ke­muk­set sekä mah­dol­li­suus tun­tea sy­vää tur­val­li­suu­den tun­net­ta. Ko­ko­nai­suus on Ju­ma­lan tie­dos­sa – ei ih­mi­sen ym­mär­rys pys­ty huo­mi­oi­maan kaik­kea par­haal­la tah­dol­la­kaan. Toi­saal­ta ih­mi­sen ei kan­na­ta jää­dä myös­kään odot­ta­maan täy­del­li­siä olo­suh­tei­ta tai jät­tää es­tei­den ja pe­lon vuok­si toi­mi­mat­ta. On pa­ras toi­mia käy­tet­tä­vis­sä ole­val­la het­kel­lä ja luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen, sil­lä tu­le­vai­suut­ta ei voi täy­sin en­nus­taa.

Kun tun­teet ovat tun­tu­neet it­ses­sä voi­mak­kaa­na, on hel­pot­ta­vaa ol­lut seu­ra­ta kah­vi­las­sa, ter­veys­kes­kuk­sen odo­tu­sau­las­sa tai bus­si­py­sä­kil­lä ikään­ty­nei­den le­vol­li­sia kat­sei­ta ja tart­tua rau­hoit­ta­vaan läs­nä­o­loon. Tai­vaan Isä on sal­li­nut eri­lai­sia ko­ke­muk­sia, ja nii­tä koh­dan­nee­na olen op­pi­nut, et­tei elä­mä tar­joi­le ai­no­as­taan myö­tä­mä­keä ja luis­ta­via liu­ku­ja. Van­he­ne­mi­nen tuo mit­ta­suh­tei­ta tar­kas­tel­la asi­oi­ta. Luot­ta­mus ei ole vai­kei­den elä­män­ko­ke­mus­ten tai haas­tei­den puut­tu­mis­ta, vaan tie­toi­suut­ta Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta. Olen aja­tel­lut, et­tä tyy­ty­mi­nen Ju­ma­lan tah­toon on sy­vää rau­haa. Se on rau­haa, joka kes­tää ja kan­taa kai­ken­lais­ten vai­hei­den lä­vit­se.