JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Matkaevääksi

Ei ih­mi­nen elä ikui­ses­ti

Matkaevääksi
2.6.2021 9.15

Juttua muokattu:

1.6. 09:58
2021060109582820210602091500

Sep­po Park­ki­la

Ih­mis­ten kes­ki­mää­räi­nen eli­ni­kä pi­te­ni mer­kit­tä­väs­ti 1900-lu­vun ai­ka­na. Van­hus­ten osuus vä­es­tös­sä on Suo­mes­sa­kin kas­va­nut huo­mat­ta­vas­ti. Tä­män aja­tel­laan joh­tu­neen esi­mer­kik­si pa­ran­tu­nees­ta ra­vit­se­muk­ses­ta, hy­gie­ni­as­ta sekä lää­ke­tie­teel­li­sen di­ag­nos­tii­kan ja hoi­don ke­hi­tyk­ses­tä. Näyt­tää kui­ten­kin sil­tä, et­tä mak­si­maa­li­sen eli­ni­än pi­tuus ei juu­ri muu­tu.

Tut­ki­joi­ta on ai­na kiin­nos­ta­nut se, mikä voi­si ol­la ih­mi­sen eli­ni­än pi­tuu­den ylä­ra­ja. Na­tu­re-tie­de­leh­des­sä jul­kais­tun ar­tik­ke­lin pe­rus­teel­la se voi­si ol­la hie­man yli 122 vuot­ta. Noin pit­kään eli rans­ka­lai­nen Je­an­ne Cal­ment, joka kuo­li vuon­na 1997. Vaik­ka ny­kyi­sin on pal­jon tut­ki­mus­tie­toa saa­ta­vil­la, tie­teen kei­noin ei täy­sin ym­mär­re­tä bi­o­lo­gi­sia tai ge­neet­ti­siä te­ki­jöi­tä, jot­ka vai­kut­ta­vat mak­si­maa­li­sen eli­ni­än pi­tuu­teen.

Raa­ma­tus­ta voi lu­kea, et­tä jot­kut ih­mi­set ai­ko­jen alus­sa oli­vat san­gen pit­käi­käi­siä. Aa­dam eli 930-vuo­ti­aak­si. Noo­as­ta sa­no­taan, et­tä hän eli ve­den­pai­su­muk­sen jäl­keen 350 vuot­ta: ”Niin Noo­an koko ikä oli yh­dek­sän­sa­taa vii­si­kym­men­tä vuot­ta; sit­ten hän kuo­li” (1. Moos. 9:29). Aab­ra­ha­min puo­li­so Saa­ra eli 127 vuo­den van­hak­si ja Aab­ra­ham it­se sai elää 175 vuot­ta. Hän ”vai­pui kuo­le­maan kor­ke­as­sa iäs­sä, van­ha­na ja elä­mäs­tä kyl­län­sä saa­nee­na” (1. Moos. 25:8). Ii­sa­kin eli­nai­ka oli puo­les­taan 180 vuot­ta.

Näi­tä sa­to­jen vuo­sien ikiä ei voi jär­jel­lä se­lit­tää – eten­kin kun tuo­hon ai­kaan ter­vey­den­huol­to, hy­gie­nia ja ra­vit­se­mus oli­vat hy­vin vaa­ti­mat­to­mal­la ta­sol­la ny­ky­ai­kaan ver­rat­tu­na. Toi­saal­ta pal­jon muu­ta­kin jää us­kon va­raan, ja niin on hyvä.

Raa­ma­tun vies­ti ih­mi­sil­le on sel­vä: Ju­ma­la on elä­män ja kuo­le­man Her­ra. ”Her­ra lä­het­tää kuo­le­man ja an­taa elä­män, vie alas tuo­ne­laan ja nos­taa siel­tä” (1. Sam. 2:6).

Ajal­li­nen elä­mä päät­tyy ker­ran jo­kai­sen ih­mi­sen koh­dal­la. Ko­ran las­ten psal­mis­sa to­de­taan: ”Vii­saat­kin kuo­le­vat, se on näh­ty, yh­tä lail­la kuin tyh­mät ja ty­pe­rät. Hei­dän omai­suu­ten­sa jää muil­le. Hau­ta on ikui­ses­ti hei­dän ko­tin­sa, hei­dän asun­ton­sa ajas­ta ai­kaan, vaik­ka he elä­es­sään omis­ti­vat maat ja man­nut. Rik­kain­kaan ih­mi­nen ei ole ikui­nen, eläin­ten ta­voin hän lak­kaa ole­mas­ta.” (Ps. 49:11–13.)

Luo­ja tie­tää mei­dän koko elä­mäm­me alus­ta lop­puun. ”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.” (Ps. 139:16.)

Ju­ma­la on luo­nut ih­mi­set elä­mään yh­tey­des­sään tai­vas­ta var­ten. Hän lah­joit­taa us­kon, jon­ka omis­ta­ja­na saa ker­ran siir­tyä maan pääl­lä ole­vas­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta tai­vaan ko­tiin. Tär­kein­tä on­kin ol­la val­mii­na pois­läh­töön joka päi­vä – oli­pa sit­ten van­ha, kes­ki-ikäi­nen tai nuo­ri.

”Muis­ta Luo­jaa­si nuo­ruu­des­sa­si, en­nen kuin pa­hat päi­vät tu­le­vat ja jou­tu­vat ne vuo­det, jot­ka ei­vät si­nua miel­ly­tä” (Saarn. 12:1). Ajal­li­nen elä­mä, ol­koon se vaik­ka 122 vuot­ta tai ly­hy­em­pi, on kuin käm­me­nen le­veys: ”Vain kou­ral­li­sen päi­viä sinä an­noit mi­nul­le, elä­mä­ni on si­nun sil­mis­sä­si kuin ohi­kii­tä­vä het­ki. Vain tuu­len­hen­käys ovat ih­mi­set, kaik­ki tyyn­ni.” (Ps. 39:6.)

21.6.2021

Kään­ny puo­lee­ni ja ole mi­nul­le ar­mol­li­nen, sil­lä minä olen yk­sin ja avu­ton. Ps. 25:16

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies