Erää­nä il­ta­na nuk­ku­maan men­nes­sä­ni ajat­te­lin, et­tä sen päi­vän hy­vät lä­him­mäi­set mi­nul­le oli­vat ol­leet po­lii­si ja far­ma­seut­ti. Olin päi­väl­lä me­nos­sa töi­den jäl­keen kaup­pa- ja ap­teek­ki­a­si­oil­le ja aja­mas­sa mar­ke­tin park­ki­pai­kal­le. Edes­sä aja­va au­to py­säh­tyi ja al­koi pe­ruut­taa park­ki­ruu­tuun tör­mä­ten sa­mal­la au­too­ni. En eh­ti­nyt väis­tää.

Nou­sim­me mo­lem­mat au­tois­tam­me ja eh­kä hä­tään­ty­nees­sä­kin mie­len­ti­las­sa ole­va toi­sen au­ton kus­ki syyt­ti mi­nua ko­la­roin­nis­ta. Po­lii­si tuli sel­vit­tä­mään ti­lan­net­ta ja asia rat­ke­si rau­ha­no­mai­ses­ti.

Ker­roin ap­tee­kis­sa far­ma­seu­til­le juu­ri ta­pah­tu­nees­ta ja hän to­te­si loh­dut­ta­vas­ti: ”Si­nul­le saat­taa il­lal­la tul­la pie­ni stres­si­re­ak­tio, lue sil­loin jo­tain mu­ka­vaa.” Il­lal­la olin huo­jen­tu­nut, et­tei ke­nel­le­kään sat­tu­nut mi­tään pa­hem­paa. Ja muis­tin myös sen, min­kä en­sin unoh­din: oli­han se suut­tu­nut ko­la­roi­ja­kin mi­nun lä­him­mäi­se­ni.

Jo­kai­nen on lä­him­mäi­nen

Van­han tes­ta­men­tin maa­il­mas­sa lä­him­mäi­nen mer­kit­si lä­hin­nä lä­hel­lä ole­vaa, omaan kan­saan kuu­lu­vaa ih­mis­tä. Siel­tä löy­tyy kui­ten­kin koh­tia, jois­sa ke­ho­te­taan osoit­ta­maan myös muu­ka­lai­sel­le oi­keut­ta tai vie­raan­va­rai­suut­ta (5. Moos. 24:14).

Muu­ka­lai­sek­si luo­ki­tel­ta­van mo­a­bi­lai­sen Ruu­tin sa­nat ano­pil­leen Noo­mil­le pu­hut­te­le­vat: ”Sil­lä mi­hin sinä me­net, sin­ne mi­nä­kin me­nen, ja mi­hin sinä jäät, sin­ne mi­nä­kin jään; si­nun kan­sa­si on mi­nun kan­sa­ni, si­nun Ju­ma­la­si on mi­nun Ju­ma­la­ni” (Ruut 1:16).

Us­ko­nyh­teys loi nais­ten vä­lil­le vah­van si­teen. Mo­nien ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä elä­vä Job to­te­aa: ”Tosi ys­tä­vä ei jätä ys­tä­vää ah­din­koon – joka niin te­kee, hyl­kää myös Kaik­ki­val­ti­aan” (Job 6: 14). Kuka on tosi ys­tä­vä, tosi lä­him­mäi­nen? Sa­nan­las­kuis­sa sa­no­taan: ”Pal­jon ys­tä­viä – vä­hän ys­tä­vyyt­tä, tosi ys­tä­vä on enem­män kuin veli” (San. 18:24).

Jee­suk­sen ope­tus lä­him­mäi­syy­des­tä ei jätä tul­kin­nan­va­raa. Lai­no­pet­ta­jan ky­sy­es­sä ”Kuka sit­ten on mi­nun lä­him­mäi­se­ni?”, Jee­sus ker­too ver­tauk­sen lau­pi­aas­ta sa­ma­ri­a­lai­ses­ta, joka osoit­ti rak­kaut­ta ryös­tet­tyä mies­tä koh­taan.

Ver­tauk­ses­sa konk­re­ti­soi­tuu rak­kau­den kak­sois­käs­ky: ”Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si.” Tämä on käs­kyis­tä suu­rin ja tär­kein. Toi­nen yh­tä tär­keä on tämä: ”Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si.” (Matt. 22:37–39.) Us­kos­ta seu­raa hen­gen he­del­mä­nä rak­kaus lä­him­mäis­tä koh­taan (Gal. 5:22).

Tuu­lah­dus hy­vää

Ker­ran eräs van­ha ys­tä­väm­me to­te­si hie­man leik­ki­säs­ti: ”Ys­tä­vät voi va­li­ta, mut­ta naa­pu­rit an­taa Ju­ma­la.” Kyl­lä, hy­vät naa­pu­rit ovat ja ovat ol­leet ar­kem­me ilo. Niin iso ilo, et­tä heis­tä on tul­lut myös ys­tä­viä, las­tem­me kum­me­ja, osas­ta saat­to­mie­hiä. Mikä ilah­dut­ta­kaan ar­jen kes­kel­lä enem­män kuin ys­tä­väl­li­nen ter­veh­dys ja kuu­lu­mis­ten ky­sy­mi­nen ai­dan ta­kaa. Yh­tei­sel­lä len­kil­lä tai kah­vi­ku­pin ää­res­sä naa­pu­rin kans­sa voi ja­kaa ar­jen iloa ja kuor­maa ja ke­ven­tää sy­dän­tään.

Lap­set opet­ta­vat usein meil­le ai­kui­sil­le en­nak­ko­luu­lo­ton­ta suh­tau­tu­mis­ta toi­siin ih­mi­siin ja toi­saal­ta op­pi­vat kans­sa­käy­mi­sen mal­lia ai­kuis­ten kes­ki­näi­ses­tä yh­tey­des­tä. Usein olen to­den­nut, et­tä en­nal­ta kut­su­mat­to­mat vie­raat tuo­vat ai­van eri­tyis­tä iloa ko­tiin. Pii­pah­ta­mi­nen oven­suus­sa py­säyt­tää het­kek­si ko­din ta­va­no­mai­sik­si muo­tou­tu­nei­ta ru­tii­ne­ja ja on kuin uu­sia tuu­lia vir­tai­si lä­him­mäi­sen mu­ka­na oves­ta si­sään. Ver­taan­sa vail­la ovat ne het­ket, jol­loin us­ko­vais­ten vie­rai­den kans­sa py­säh­dy­tään het­kek­si ja lau­le­taan yh­des­sä Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä.

Lä­him­mäi­syys on suur­ta lah­jaa. Us­ko­vai­sil­la on Sii­o­nis­sa, var­sin­kin ko­ti­rau­ha­nyh­dis­tyk­ses­sä, ym­pä­ril­lään kuin suu­ri per­he. Paa­va­li kir­joit­taa ga­la­ta­lai­sil­le: ”Kun meil­lä on vie­lä ai­kaa, mei­dän on siis teh­tä­vä hy­vää kai­kil­le, mut­ta var­sin­kin niil­le, joi­ta us­ko yh­dis­tää mei­hin” (Gal. 6: 10). Lä­him­mäi­set an­taa Ju­ma­la. Mi­ten voi­sin hei­tä ilah­dut­taa?

Tar­vit­see­ko joku yk­si­näi­nen kuun­te­li­jaa ja lä­hel­lä oli­jaa? Oli­si­ko mi­nus­ta apua tut­ta­va­per­heen ar­jen haas­teis­sa? Voi­sin­ko il­moit­taa ni­me­ni re­surs­si­pank­kiin ja an­taa aut­ta­vat kä­te­ni ja kuu­le­vat kor­va­ni lä­him­mäi­se­ni ilok­si? On­ko tä­män päi­vän kii­re niin to­del­li­nen kuin mil­tä se tun­tuu, vai voi­sin­ko an­taa ai­kaa­ni sitä tar­vit­se­val­le – ja huo­ma­ta, mitä it­se tu­len sa­mal­la saa­neek­si?

Teks­ti: Noo­ra Tala-Kop­pe­roi­nen

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L. S.

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 10.4.2019