Olet­ko ih­me­tel­lyt tai pe­län­nyt uk­kos­ta? Olet­ko ol­lut myrs­kys­sä me­rel­lä tai kat­so­nut, kuin­ka myrs­ky­tuu­li kaa­taa met­sää, suu­ri­a­kin pui­ta?

Luon­non­voi­mien mit­taa­ma­ton mah­ti aset­taa ih­mi­sen, kaik­ki­ne tie­toi­neen ja tai­toi­neen, meil­le kuu­lu­val­le pai­kal­le, sil­le pie­nel­le pai­kal­le. Toi­si­naan ih­mi­nen ku­vit­te­lee ole­van­sa kaik­ki­voi­pa. Osaa­van­sa ja ky­ke­ne­vän­sä mi­hin vain: sää­te­le­mään ja päät­tä­mään omas­ta elä­mäs­tään ja kuo­le­mas­taan, jos­kus jopa tois­ten­kin puo­les­ta.

Sa­no­taan, et­tä elä­mä pot­kii pää­hän, kun tu­lee vas­toin­käy­mi­siä. Mut­ta ne­kin ovat Ju­ma­lan sal­li­mia. Olen jos­kus miet­ti­nyt, oli­si­ko mi­nul­la “nous­sut hat­tuun”, jos elä­mä oli­si men­nyt omien mie­li­ha­lu­je­ni mu­kaan. Luul­ta­vas­ti oli­sin al­ka­nut ku­vi­tel­la ole­va­ni Luo­jan ase­mas­sa.

Mi­nun elä­mä­ni ei ai­na­kaan ole kul­ke­nut omien toi­vei­de­ni mu­kai­ses­ti. Ko­va­päi­se­nä olen saa­nut ko­kea, kuin­ka elä­mä pa­laut­taa ker­ta toi­sen­sa jäl­keen sil­le pie­nel­le pai­kal­le. Tur­hat luu­lot omas­ta eri­no­mai­suu­des­ta ei­vät elä kau­aa, kun elä­män yl­lä­tyk­set muis­tut­ta­vat asi­oi­den oi­ke­as­ta jär­jes­tyk­ses­tä.

Ulos­päin saat­taa näyt­tää sil­tä, et­tä toi­sil­le vas­toin­käy­mi­siä osuu enem­män kuin toi­sil­le. Tämä voi kui­ten­kin ol­la pe­tol­lis­ta, sil­lä em­me näe toi­sen ih­mi­sen tai per­heen to­del­lis­ta ti­lan­net­ta. Kaik­kea ei ker­ro­ta ei­kä kaik­kea näy­te­tä jul­ki­ses­ti. Usein ne kaik­kein ki­peim­mät asi­at ha­lu­taan pi­tää pii­los­sa.

Li­säk­si me ih­mi­set olem­me eri­lai­sia. Jo­kai­sel­la on omat lah­jan­sa ja voi­ma­va­ran­sa. Se, mikä yh­del­le on mi­tä­tön si­vu­seik­ka, voi toi­sel­le ol­la mil­tei ylit­se­pää­se­mä­tön haas­te.

Vaik­ka elä­mä toi­si­naan kol­hii, se an­taa myös ilon ja on­nen het­kiä – sel­lai­sia, joi­ta omas­sa va­ja­vai­suu­des­saan ei oli­si osan­nut edes ku­vi­tel­la tai haa­veil­la.

Minä nau­tin luon­nos­ta: ka­las­tan, mar­jas­tan ja met­säs­tän. Tai jos­kus vain olen ja ih­met­te­len. Suo­ma­lai­nen luon­to vuo­den­kier­ros­saan, ke­vään va­los­ta tal­ven pi­mey­teen ja hil­jai­suu­teen, on kuin ih­mi­sen elä­mä. Yhä uu­del­leen ke­vääl­lä valo ja läm­pö voit­ta­vat tal­ven.

Luon­to muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tem­me ole sen ylä­puo­lel­la. Olem­me osa luo­ma­kun­taa – pie­niä, mut­ta mer­ki­tyk­sel­li­siä Ju­ma­lan ku­via.