On iha­naa, et­tä vaik­ka lä­him­mäi­ses­täm­me ai­ka jät­tää, hän kul­kee mei­dän aja­tuk­sis­sam­me, sa­nois­sam­me ja te­ois­sam­me mu­ka­na koko ajan. Ihan ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa nä­ky­vi­nä lau­sah­duk­si­na tai juh­la­py­hi­nä eri­tyi­ses­ti, kun ha­lu­am­me kai­paa­mam­me hen­ki­lön ole­van mu­ka­na omas­sa eri­tyi­ses­sä het­kes­säm­me.

Pie­ni, mer­ki­tyk­sel­li­nen het­ki, jon­ka ai­ka­na kyy­kis­tyin isä­ni hau­dan eteen, sy­ty­tin kynt­ti­län suo­jaa­mal­la sitä ran­ni­kon kyl­mäl­tä tuu­lel­ta ja aset­ta­mal­la läm­pi­män va­lon le­pat­ta­maan hau­ta­ki­ven vie­reen, pa­laut­ti mie­lee­ni elä­män iha­nim­mat muis­tot. Sy­dä­mes­sä tun­tui rak­kaus ja kai­puu, sil­mis­sä nä­kyi­vät isän nau­ra­vat kas­vot. Isän hau­ta­ki­ves­sä on Jee­suk­sen sa­nat: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä” (Joh. 11:25). Jos­kus me vie­lä nä­em­me.

Isä­ni nä­kyy vel­jes­sä­ni. Hän on hor­ju­ma­ton kal­lio, joka py­syy jär­käh­tä­mät­tö­mä­nä pys­tys­sä, vaik­ka mitä ta­pah­tui­si. Isäl­tä­ni pe­ri­tyt luon­non­ki­ha­rat hul­mu­a­vat omien hius­te­ni li­säk­si kol­men poi­ka­ni pääs­sä.

Pa­ras­ta, mitä minä olen isäl­tä saa­nut, on isän huu­mo­rin­ta­ju. Kun nau­ran, isä­ni nau­raa mi­nus­sa. Has­sut­te­lu ar­jes­sa ar­ki­sis­ta asi­ois­ta on elä­män yk­si kan­ta­va voi­ma. Huu­mo­ri an­taa va­loa vai­kei­siin­kin ti­lan­tei­siin. Isän elä­ke­vuo­si­na use­at ih­mi­set pää­si­vät naut­ti­maan isän huu­mo­ris­ta, kun isä kir­joit­te­li fa­ce­boo­kiin ja jul­kai­si jut­tu­jaan oma­kus­tan­ne­kir­jas­saan. ”Olen eläk­keel­lä, elän lääk­keil­lä” – tyyp­pi­set lau­sah­duk­set ker­toi­vat isän lep­poi­sas­ta elä­mä­na­sen­tees­ta.

Isä ot­ti kaik­ki elä­män­vai­heen­sa vas­taan aja­tel­len, et­tä näin on Ju­ma­la hy­väk­si näh­nyt. Us­ko oli isäl­le kaik­ki kai­kes­sa. Hä­nen us­kon­sa oli vie­res­tä seu­ra­ten niin vah­vaa, et­tä se pu­hut­te­li mi­nua voi­mak­kaas­ti. Isä luki Raa­mat­tua ja Ka­te­kis­mus­ta niin pal­jon, et­tä osa­si niis­tä pit­kiä pät­kiä ul­koa. Sain säh­kö­pos­tii­ni us­kon pe­rus­tei­ta kos­ke­via vies­te­jä, jot­ka oli ot­si­koi­tu esi­mer­kik­si ”Lut­he­rin ydin­lau­sei­ta”. Isä muis­tut­te­li mi­nu­a­kin Raa­ma­tun ja Ka­te­kis­muk­sen lu­ke­mi­sen tär­key­des­tä.

Isä kun­ni­oit­ti lä­him­mäi­si­ään pal­jon. Hän ei kos­kaan sa­no­nut ru­maa sa­naa toi­ses­ta ih­mi­ses­tä. Ei kos­kaan ar­vos­tel­lut ke­tään, ei, vaik­ka oli­si ol­lut jos­kus vä­hän ai­het­ta­kin. Yli­pää­tään isä ei kos­kaan va­lit­ta­nut mis­tään. ”Hyvä ja kiva”, isä kom­men­toi asi­aan kuin asi­aan. Muis­tan, kun äi­ti­ni jos­kus pa­hoit­te­li isän kuu­lon­me­ne­tys­tä ja to­te­si, et­tä Ol­lil­le tuli tuom­moi­nen ko­et­te­le­mus, et­tä kuu­lo läh­ti. Isä to­te­si sii­hen rau­hal­li­ses­ti, et­tä ei se mi­kään ko­et­te­le­mus ol­lut. Täl­lai­sen asen­teen kun it­se­kin op­pi­si, sii­nä sitä oli­si ta­voi­tet­ta it­se kul­le­kin.

Ke­vääl­lä pa­him­pien ko­ro­nan le­vi­ä­mi­suu­tis­ten ai­koi­hin yri­tin top­puu­tel­la vel­je­ni huol­ta. Sain tä­hän vas­tauk­sen: ”Has­sua, mi­ten Suvi on jos­sain asi­ois­sa sa­man­lai­nen kuin isä. Suvi vaan to­te­aa, et­tä hy­vin me­nee, vaik­ka näyt­täi­si mi­ten huo­nol­ta.”

Jos­kus isän sä­vyi­sä ja lup­sak­ka asen­ne muut­tui suur­piir­tei­syy­dek­si. Ajat­te­len, et­tä olen tätä suur­piir­tei­syyt­tä tai vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä pe­ri­nyt juu­ri so­pi­vas­ti. Tie­tyn­lai­nen suur­piir­tei­syys hel­pot­taa ison per­heen ar­kea. On ol­lut vä­hän hel­pom­pi ope­tel­la kat­so­maan sii­vous­hom­mia sor­mien vä­lis­tä, kun omas­sa luon­tees­sa on ri­paus tai­toa ol­la vä­lit­tä­mät­tä.

Vii­me ai­koi­na pap­pa on ol­lut las­ten­kin pu­heis­sa eri­tyi­sen pal­jon. Olem­me kat­so­neet hau­ta­jais­vi­de­oi­ta­kin uu­des­taan. Eka­luok­ka­lai­sem­me pyy­si yh­te­nä il­ta­na kau­niis­ti: "joku voi­si tul­la nu­kut­ta­maan mi­nua ja sa­mal­la pu­hua pa­pas­ta. Sii­tä, mi­ten iha­na pap­pa oli."