JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Jouluja ja Suviseuroja

Nykyiset blogit
24.12.2024 5.30

Juttua muokattu:

19.12. 11:33
2024121911333120241224053000

Jou­lu­aat­to­aa­mu al­koi ai­kai­sin ja päi­vä tun­tui pit­käl­tä. Jo he­rä­tes­sä tie­si, et­tä tä­nään tu­li­si ole­maan vuo­den pi­sin päi­vä. Joh­tui­ko se ai­kai­sin al­ka­nees­ta päi­väs­tä vai ete­ni­kö kel­lo vain ta­va­no­mais­ta hi­taam­min? Ei kai tä­hän päi­vään sen­tään ol­lut lai­tet­tu muu­ta­mia li­sä­tun­te­ja, sil­lä sil­tä se ai­na­kin tun­tui. Hi­taal­ta ja ma­te­le­val­ta odot­te­lul­ta. Kai­ken tä­män pääl­le täy­tyi jak­saa ol­la vie­lä kilt­ti­nä. Si­tä­hän il­lan vie­ras tu­li­si lah­jo­jen kes­kel­tä ky­sy­mään: on­ko tääl­lä kilt­te­jä lap­sia? Jän­nit­ty­nein ja pit­käs­tyt­tä­vin mie­lin ei ol­lut ih­me, et­tä aat­to­aa­mun ja -il­lan väli ei tun­tu­nut ku­rou­tu­van um­peen mil­lään. Ei sit­ten koko päi­vä­nä.

Lap­suu­den jou­lu­aat­to. Mi­ten se jou­lu­aat­to saat­toi ol­la niin pit­kä? Tä­män minä muis­tan lap­se­na, äi­ti ja isä eh­kei­vät tun­te­neet ihan sa­moin. Muu­ta­ma li­sä­tun­ti tai kel­lon py­säh­ty­mi­nen, vaik­ka vain het­kek­si­kin, ei var­mas­ti oli­si ol­lut hai­tak­si. Tämä on tul­lut myö­hem­min elet­tyä to­dek­si oman per­heen jou­lu­aa­tois­sa. Mo­nen­lais­ta tou­hua ja pe­rin­net­tä jou­luun ja aat­toon liit­tyy, ja sa­mal­la mon­ta ky­sy­mys­tä. Tai eh­kä vain yk­si ky­sy­mys tois­tuu, mut­ta mon­ta ky­sy­myk­sen esit­tä­jää: mil­loin se jou­lu­puk­ki tu­lee? Tämä on tois­tu­nut niin tä­män päi­vän jou­luis­sa kuin lap­suu­des­sa.

Ny­ky­ään­kin jou­lu­aa­tot al­ka­vat ai­kai­sin, mut­ta päi­vän pi­tuus on ly­hen­ty­nyt sit­ten lap­suu­den. Enää ei tar­vit­se miet­tiä kel­lon py­säh­ty­mis­tä, vaan häm­mäs­tel­lä ajan kul­kua. Voi­si sa­noa, et­tä jopa kii­ruh­ta­mis­ta. Koko ajan on maa­nan­tai tai per­jan­tai ja vii­kon­lop­pu, vii­kon­päi­vät tah­to­vat lop­pua vii­kos­sa kes­ken. Sama se on vuo­den­kier­ros­sa­kin: Jou­lus­ta kun pääs­tään, niin jo koh­ta on ju­han­nus ja Su­vi­seu­rat ovel­la. Ei siis ole ih­me, et­tei ti­lan­ne yh­tään pa­ra­ne jou­lu­aat­to­na. Las­ten pit­kät tun­nit ei­vät tah­do it­sel­le riit­tää, vaan tar­vit­tai­siin vaik­ka yk­si­kin li­sä­tun­ti jou­lu­sau­nan, jou­lu­a­te­ri­an ja jou­lu­pu­kin tu­lon vä­liin.

Ei se ajan­kul­ku ole tain­nut isom­min muut­tua, ja eh­kä sitä te­ke­mis­tä­kään ei ole sen enem­pää. Päin­vas­toin. Hel­po­tus­ta­kin on tul­lut pal­jon sit­ten omien van­hem­pien. Mo­nes­sa­kin asi­as­sa ja te­ke­mi­ses­sä, kun kaik­kea ei tar­vit­se alus­ta as­ti val­mis­taa ja teh­dä. Iän myö­tä ja las­ten kans­sa asi­at ei­vät ta­pah­du enää yh­tä suk­ke­laan. Sitä on it­se tul­lut hi­taan­saat­to­sem­mak­si, ku­ten mum­mu­ni ruu­ka­si sa­noa. Sa­mas­sa ajas­sa ei ta­pah­du enää yh­tä pal­jon. Tänä päi­vä­nä tut­tuut­ta tun­tee omien van­hem­pien jou­lu­aa­ton kul­kuun. Se tai­si tun­tua en­tis­tä­kin ly­hy­em­mäl­tä päi­väl­tä.

Muu­ta­kin tut­tuut­ta on tär­keä ja tar­peen elää lap­suu­den jou­luis­ta. Vä­lil­lä on hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään, et­tä mitä pe­rin­tei­tä tah­don säi­lyt­tää omas­sa per­hees­sä­ni ja siir­tää lap­sil­le­ni? Osa pe­rin­teis­tä on tär­kei­tä ja ar­vok­kai­ta ja osa ei sit­ten niin­kään. Näis­tä ta­vois­ta on help­po luo­pua. Tänä päi­vä­nä jou­lua tuo­daan ko­tei­hin ul­ko­a­päin jo ai­kai­sin lop­pu­syk­sys­tä, kun en­sim­mäi­set jou­lu­ku­vas­tot ja -mai­nok­set il­mes­ty­vät. Tämä on var­mas­ti tut­tua eten­kin lap­si­per­heis­sä. Ku­vas­to­ja se­la­taan ja lah­ja­toi­ve­lis­to­ja laa­di­taan. Niin meil­lä­kin. Mo­nen­lais­ta lah­jaa toi­vo­taan.

Pie­ni­mäi­nen is­tuu sy­lis­sä­ni, jou­luun on vie­lä muu­ta­ma viik­ko. Sil­ti jo so­pi­van lä­hel­lä, et­tä jou­lun tuo­ma tun­ne al­kaa ole­maan kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa. Lah­ja­toi­ve­lis­to­ja­kin on siis jo teh­ty. Pa­ran­nel­tu ja kor­jail­tu­kin var­maan muu­ta­man ker­ran. On­ko jou­lu muu­ta­kin kuin toi­ve­lis­to­ja ja jou­lu­lah­jo­ja? Täs­tä on hyvä kes­kus­tel­la las­ten kans­sa.

Ky­syn sii­nä sy­lis­sä­ni is­tu­val­ta lap­sel­ta, et­tä mikä jou­lus­sa on kaik­kein mu­ka­vin­ta. Vas­taus tu­lee epä­röi­mät­tä: et­tä kaik­ki tu­lee ko­tiin. Se on pie­nim­mäi­ses­tä jou­lun mu­ka­vin asia. Vas­taus on help­po ym­mär­tää, ja sa­mal­la omas­sa sy­dä­mes­sä tun­tuu läm­pi­mäl­tä. Tätä se oli lap­suu­des­sa­kin, omien rak­kai­den yh­des­sä­o­lo. Ko­din läm­pöä ja vä­lit­tä­mis­tä, vaik­ka ai­neel­li­set lah­jat ei­vät usein­kaan suu­ren suu­ria ol­leet. Sa­maa tun­net­ta tun­si­vat omat­kin van­hem­pa­ni, ja lap­set ais­ti­vat sen. Sik­si se tun­tuu niin tu­tul­le. Tä­nä­kin jou­lu­na. Tär­keim­piä jou­lun pe­rin­tei­tä ele­tään sy­dä­mes­sä, ja ne tun­tu­vat läm­pi­mäl­le.

Jou­lu lä­hes­tyy, ja Jee­sus-lap­sen syn­ty­mä­juh­la. Jou­lu­e­van­ke­liu­mi pu­hut­te­lee ja se lu­e­taan yleen­sä en­nen jou­lu­a­te­ri­al­le käy­mis­tä. Ko­koon­nu­taan olo­huo­nee­seen ja vä­hi­tel­len väki hil­je­nee. Vuo­sia taak­se­päin jou­lu­e­van­ke­liu­mia har­joi­tel­tiin en­nak­koon. Van­him­mai­nen ko­ko­si sei­men ja ja­koi teh­tä­vät. Har­joi­tel­tiin­kin en­nak­koon. Muis­tan sen­kin ajan, kun Jee­sus-lap­si, Ma­ria, Joo­sef, pai­me­net ja en­ke­lit koos­tui­vat pää­a­si­as­sa nal­leis­ta ja nu­keis­ta. Asi­aan kuu­lu­vat asut heil­le­kin löy­tyi ja ar­vok­kaas­ti he­kin teh­tä­vän hoi­ti­vat van­him­man lap­sen oh­jauk­ses­sa.

Tä­nä­kin jou­lu­na, kai­ken kii­reen ja tou­hun kes­kel­tä on tär­keä las­keu­tua ja hil­jen­tyä myös jou­lun pe­rim­mäi­sen sa­no­man ää­rel­le. Sen suu­ren sa­no­man, jon­ka Her­ran en­ke­li ker­toi pai­me­nil­le: meil­le on syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja, Kris­tus Her­ra. Täs­sä vi­at­to­mas­sa jou­lun lap­ses­sa saam­me tä­nä­kin päi­vä­nä elää jou­lun suur­ta ilo­sa­no­maa Va­pah­ta­jas­ta, joka on so­vit­ta­nut mei­dän kaik­kien syn­ti­vel­kam­me. Täs­tä sa­mas­ta jou­lun ilo­sa­no­mas­ta, us­kon lah­jas­ta, iloit­tiin ja elet­tiin myös lap­suu­den ko­dis­sa­ni. Sen vuok­si se tun­tuu tu­tul­le ja tur­val­li­sel­le omas­sa­kin per­hees­sä­ni ja ko­dis­sa. Tämä jou­lun pe­rin­ne on se kai­kis­ta kal­lein lah­ja, joka mei­dän jo­kai­sen kan­nat­taa sy­dä­mes­sä säi­lyt­tää. Sen omis­ta­ji­na pää­sem­me ker­ran Tai­vaan iki­jou­luun. Siu­nat­tua jou­lun ai­kaa!

Pekka Poukkula
Kaupunkilaistumista nuorena yrittänyt, mutta maaseudun juuret omaavana sinne takaisin palannut viisikymppinen perheenisä ja yrittäjä. Sosiaalialan ammattilainen ja asioiden pohdiskelija. Perhe, ystävät ja ihmiset merkitsevät minulle paljon, joten saatan tahtomattakin ajautua välillä raatipuolelle. Niinpä en ole erityisen suosittua asiointiseuraa lapsilleni. Tasapainoa sosiaaliseen puoleeni saan elämisestä Pöllänperällä, joka on sitten jo ihan oma lukunsa. Palautetta saa laittaa poukkulapekka(a)gmail.com