Sain ystäväpariskunnalta lahjaksi kirjan, joka sisälsi Martti Lutherin esipuheita ja reunaselityksiä Raamatun kirjoihin. Erityisesti Roomalaiskirjeen esipuhe herätti ajatuksia. Kirjeessä Paavali keskittyy lain ja evankeliumin suhteeseen, ja Lutherin oivallinen sanoitus auttoi minua ymmärtämään paremmin Paavalin syvällistä, joskus vaikeaselkoista tekstiä.
Kirjeen yksi perusteesi on, että ihminen ei voi täyttää Jumalan lakia. Viimesijaisen esteen siihen muodostaa ihmissydämen luontainen haluttomuus noudattaa Jumalan tahtoa. Mooses antoi tämän käskyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi” (5. Moos. 6:5). Ei siis riitä, että ihminen toimii ulkoisesti oikein, vaan täyttääkseen lain ihmisen täytyisi haluta koko sydämestään tehdä, niin kuin tekee. Maallinen oikeus tuomitsee ihmiset tekojen perusteella, mutta koska Jumala on täydellinen, hän ei pysähdy ulkoisiin tekoihin, vaan ”minä tutkin sydämet ja ajatukset” (Ilm. 2:23).
Kirjeessä Paavali kirjoittaa: ”…niin sinäkö, joka toista opetat, et itseäsi opeta; joka julistat, ettei saa varastaa, itse varastat; joka sanot, ettei saa tehdä huorin, itse teet huorin” (Room. 2:21–22).
Kirjettä kirjoittaessaan Paavali ei ollut käynyt Roomassa. Hän ei siis voinut henkilökohtaisesti tuntea ainakaan suurinta osaa ihmisistä, joille hän kirjeensä osoitti, ja hänellä tuskin oli mielessään henkilöitä, joita hän nimenomaisesti olisi halunnut ojentaa. Sen sijaan Paavali halusi tehdä selväksi, että jokainen meistä on lain rikkoja – jos ei teoillaan, niin sydämellään. Samaa tarkoitti myös Laestadius puhuessaan siveistä huorista, rehellisistä varkaista ja raittiista juomareista. Vaikka ei varastaisi, kuitenkin rikkoo lakia vastaan, jos oikeastaan haluaisi varastaa, kunhan siitä ei vain jäisi kiinni, eikä siitä seuraisi omantunnonvaivoja.
Lutherin selitystä lukiessani minulle alkoi valjeta, ettei Paavalin teksti ollutkaan tarkoitettu vain hurskaina itseään pitäville, tekopyhille juutalaiskristityille, vaan myös minulle – vai oliko kyseessä sama asia? Jos nimittäin saan jotakin aikaan, saatan pitää oikeutenani moralisoida muita riippumatta siitä, millä mielellä olen oman osuuteni suorittanut. Roomalaiskirjeen äärellä jouduin kysymään itseltäni, millä oikeudella tuomitsen muita, kun kerran itse en ole sydämeltäni heitä kummempi. Kumpi on parempi: kirskuvin hampain tehdyt suoritteet vai rakkaudellinen ilmapiiri, jossa niin omaan kuin muiden puutteellisuuteen voidaan suhtautua armollisesti?
Laki ei kuulu kristitylle. Emme silti voi tuudittautua ajatukseen, että synti olisi lakannut vaikuttamasta meissä. Meille ei ole annettu myöskään valtuuksia tuomita toisiamme: "Sentähden sinä, oi ihminen, et voi millään itseäsi puolustaa, olitpa kuka hyvänsä, joka tuomitset. Sillä mistä toista tuomitset, siihen sinä itsesi syypääksi tuomitset, koska sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja." (Room. 2:1.) Synti pysyy syntinä, uskovaisenkin elämässä, ja yksi synnin muoto on toisten ihmisten sydämetön tuomitseminen ja juoruilu asioista, joihin itse kuitenkin tuntee salaista vetoa.
Tutussa kertomuksessa kymmenentuhannen leiviskän velallisesta kertomuksen päähenkilöltä oli jäänyt oivaltamatta, että hänen velkansa ei ollut maksettavissa: "Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.'" (Matt. 18:26.) Niinpä oli vain loogista, että päästyään pälkähästä hän oli kohta toverinsa kurkussa kiinni, ja vaati tätä suoriutumaan omasta velastaan. Kun puuttui todellinen kokemus ja ymmärrys armahdetuksi tulemisesta, oli varaa olla armoton toista kohtaan.
Ihmismieli ei tahtoisi tyytyä Jumalan armoon, vaan haluaisi välttämättä tehdä jotain pelastuksensa eteen. Jos se jossain kuvittelee onnistuneensa, on se jo kohta tuomitsemassa muita, vaikka Jeesus opettaa meitä sanomaan: "Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään" (Luuk. 17:10).
Oman syntisyyden tunteminen on avain armon käsittämiseen, josta puolestaan seuraa ensimmäisenä uskon hedelmänä rakkaus: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.” (1. Kor. 13:4–6.) Rakkauteen eivät mahdu tuomio, moraalinen närkästys tai paremmuuden tuntu. "Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon" (Luuk. 7:47).
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys