Rina Palm­roth

On­nen kyy­ne­lei­den läpi kat­se­lin ku­vaa su­loi­ses­ta, iha­nas­ta, rak­kaas­ta pie­no­kai­ses­ta. Sa­laa mie­les­sä­ni toi­voin, kun­pa sai­sin ot­taa vas­taan kum­min teh­tä­vän. Vel­je­ni vai­mon vies­ti sai sil­mät uu­des­taan kos­tu­maan ja sy­dä­men pa­kah­tu­maan ilos­ta. Mi­nun en­sim­mäi­nen kum­mi­lap­se­ni!

Ai­ka py­säh­tyy, ja kaik­ki muu mie­les­tä väis­tyy si­vuun, kun kat­soo pien­tä, sy­lis­sä ui­nu­vaa elä­män ih­met­tä. Tai­vaan lah­jaa. Sitä tun­net­ta on vai­kea sa­noit­taa, min­kä tuo iha­na het­ki he­rät­tää it­ses­sä. Mut­ta ei­kö se ole­kin niin, et­tä ih­mi­nen voi vain yrit­tää ku­vi­tel­la tai­vaan iha­nuut­ta, mut­ta se kau­neus ja iha­nuus on ih­mi­sen kä­si­tys­ky­vyn ylit­tä­vää? Jo­tain sa­maa on sii­nä het­kes­sä, kun pi­tää sy­lis­sään pien­tä ih­mis­tä. Omat sa­nat lop­pu­vat. Ju­ma­lan luo­mis­työ ja lap­sen eh­do­ton luot­ta­mus Ju­ma­laan pu­hut­te­le­vat. Lap­sen us­kos­sa hei­jas­tuu tai­vas.

Pie­nen ih­mi­sen koh­taa­mi­nen suun­taa kat­seen myös omaan elä­män­kaa­reen. Eri­tyi­ses­ti tu­le­va teh­tä­vä kum­mi­na nos­taa muis­to­ja kas­tees­ta ja kon­fir­maa­ti­os­ta ja py­säyt­tää oma­koh­tai­sen us­kon ää­rel­le.

Kun ala­kou­lus­sa, oli­si­ko­han ol­lut toi­sel­la luo­kal­la, piti täyt­tää us­kon­non tun­nil­la lap­pu omaan kas­tee­seen ja ris­ti­äi­siin liit­ty­en, olin hä­mil­lä­ni. Mie­tin, min­kä ni­mi­sen pa­pin kek­si­sin, ja pää­tin muis­taak­se­ni lo­pul­ta kir­joit­taa sa­man kuin vie­rus­ka­ve­ril­la. Sama pap­pi sopi hy­vin ole­maan mo­lem­mil­la, mut­ta tuu­min, et­tä kum­me­ja en voi­si ko­pi­oi­da. "Kuka oli sy­li­kum­mi­si?" Ky­sy­myk­set vain tar­ken­tui­vat ja kor­vat pu­not­ti­vat. On­nek­si moni muu­kin sai lo­mak­keen ko­ti­teh­tä­väk­si, kun kas­te­pap­pien ni­met oli­vat use­am­mal­la ha­ku­ses­sa.

Jän­ni­tin, mitä sa­noi­sin seu­raa­va­na päi­vä­nä opet­ta­jal­le. Pel­kä­sin, et­tä hän voi suut­tua, jos en tie­dä vas­tauk­sia. Kou­lus­sa näy­tin opet­ta­jal­le si­ni­seen rep­pu­vih­koon kir­joi­te­tun teks­tin, jos­sa äi­ti­ni se­lit­ti, et­tä mi­nua ei ole lap­se­na kas­tet­tu toi­sen van­hem­pa­ni eri kris­til­li­syy­den joh­dos­ta. Opet­ta­ja tot­ta kai ym­mär­si asi­an. Huo­jen­tu­nee­na hyp­pä­sin ui­ma­kou­lu­bus­siin.

Ny­ky­ään mi­nul­la on nel­jä iha­naa kum­mia. Kii­tol­li­se­na kir­joit­tai­sin hei­dän ni­men­sä ala­kou­lun us­kon­to­tun­nin lo­mak­kee­seen, jos se vie­lä oli­si tal­lel­la. Muis­te­len läm­möl­lä kas­te­ti­lai­suut­ta en­nen rip­pi­kou­lun al­kua Mai­tois­ten lei­ri­kes­kuk­ses­sa.

Pie­ni vau­va ei muis­ta kas­te­juh­laan­sa. On­nek­si van­hem­mat ja kum­mit voi­vat myö­hem­min ker­toa lap­sel­le sii­tä. Ker­toa kas­teen mer­ki­tyk­ses­tä ja us­kon lah­jas­ta. Ker­toa hy­väs­tä ja puh­taas­ta omas­ta­tun­nos­ta. Ker­toa tai­va­si­kä­väs­tä ja ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vos­ta.

Kum­min teh­tä­vään kut­sut­tu­na mi­nua kiin­nos­ti vie­lä lu­kea, mitä Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­nen kirk­ko sa­noo kum­miu­des­ta. Eri­tyi­ses­ti mi­nua pu­hut­te­lee vii­mei­nen kir­kon lis­taa­mis­ta kum­min teh­tä­vis­tä: "Ru­koi­le­mi­nen lap­sen puo­les­ta on kum­min etuo­i­keu­tet­tu teh­tä­vä." Vä­hin­tään yh­tä tär­ke­ää on siu­na­ta las­ta evan­ke­liu­mil­la.