Kol­me vuot­ta sit­ten he­rä­sim­me to­del­li­suu­teen: Ve­nä­jä oli aloit­ta­nut hyök­käys­so­dan Uk­rai­nan maa­pe­räl­le ai­ko­muk­se­naan val­la­ta ja ot­taa hal­lin­taan­sa koko maa. Mi­ten re­a­goim­me tuol­loin, ja mi­ten nä­em­me ti­lan­teen nyt? Mo­nel­le uu­ti­nen tun­tui epä­us­koi­sel­ta. Muis­tan aja­tel­lee­ni: olen us­ko­vai­nen, mi­nul­la ei ole hä­tää.

Alus­sa moni eh­kä seu­ra­si so­dan uu­ti­soin­tia tii­viis­ti. Asi­as­ta kes­kus­tel­tiin työ­ka­ve­rei­den, per­heen ja ys­tä­vien kes­ken. So­dan kyl­mät kas­vot tu­li­vat ko­tei­hin ja mie­liim­me äly­lait­tei­den ruu­duil­ta. Mo­net jou­tui­vat jo al­ku­vai­hees­sa lo­pet­ta­maan so­dan seu­raa­mi­sen, sil­lä uu­ti­set ah­dis­ti­vat ja pe­lot­ti­vat. Ku­va­ma­te­ri­aa­li sota-alu­eel­ta saat­toi ai­heut­taa pa­hoin­voin­tia ja jopa vi­han tun­net­ta.

Mik­si? Tämä ky­sy­mys nou­si mie­lee­ni mon­ta ker­taa. Pel­ko tuli lä­hel­le, eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun osal­lis­tuin so­ta­har­joi­tuk­seen. Aja­tus sii­tä, et­tä me­kin jou­tui­sim­me puo­lus­ta­maan maa­tam­me, oli py­säyt­tä­vä. Soi­tin us­ko­vai­sel­le van­hem­mal­le ys­tä­väl­le­ni, ja kes­kus­te­lim­me ti­lan­tees­ta. Evan­ke­liu­mi toi rau­haa mie­lee­ni ja loi tur­vaa. Vaik­ka em­me ym­mär­tä­neet ta­pah­tu­mia täy­sin, luot­ta­mus Ju­ma­laan aut­toi kes­tä­mään epä­var­muu­den.

So­dan myö­tä al­koi laa­ja­mit­tai­nen ma­te­ri­aa­li­nen avus­tus­toi­min­ta, ja pa­ko­lai­sia saa­pui eri puo­lil­le Eu­roop­paa, myös Suo­meen. Alus­sa mo­net ava­si­vat ko­tin­sa uk­rai­na­lai­sil­le pa­ko­lai­sil­le. Me­kin mie­tim­me omia mah­dol­li­suuk­si­am­me aut­taa. Hätä ja avun­tar­ve oli­vat konk­reet­ti­sia, ja ky­syin it­sel­tä­ni, mik­si en aut­tai­si. Kui­ten­kin tu­lim­me sii­hen tu­lok­seen, et­tei ison per­heen kes­kel­le ol­lut mah­dol­lis­ta ma­joit­taa pa­ko­lai­sia, sil­lä meil­lä ei ol­lut yli­mää­räis­tä ti­laa.

Sota tuo mu­ka­naan in­hi­mil­lis­tä kär­si­mys­tä ja tu­hoa. So­ti­lai­ta me­neh­tyy päi­vit­täin, ja si­vii­liuh­re­ja on pal­jon. Yh­teis­kun­nan tur­val­li­suus hor­juu, ja pu­hu­taan hyb­ri­di­so­das­ta. Mi­ten us­ko­vai­se­na tu­li­si suh­tau­tua tä­hän kaik­keen?

Raa­mat­tu opet­taa mei­tä ih­mi­siä luot­ta­maan Ju­ma­laan, vaik­ka maa­il­mas­sa ta­pah­tuu asi­oi­ta, joi­hin em­me voi vai­kut­taa. Ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta Öl­jy­mä­el­lä toi­sen tu­le­mi­sen merk­ke­jä, ja hän vas­ta­si: "Te kuu­let­te tais­te­lun ää­niä ja sa­no­mia so­dis­ta, mut­ta äl­kää an­ta­ko sen pe­läs­tyt­tää it­se­än­ne. Niin täy­tyy käy­dä, mut­ta vie­lä ei lop­pu ole kä­sil­lä." (Matt. 24:6.)

Jee­suk­sen sa­nois­sa kes­keis­tä on, et­tei us­ko­vai­sen tar­vit­se pe­lä­tä. Tur­vam­me on Ju­ma­las­sa. Ju­ma­la pi­tää huo­len omis­taan myös vai­kei­na ai­koi­na. Vaik­ka pa­huus saa ai­kaan so­tia ja kär­si­mys­tä, Ju­ma­la sal­lii sen vain osa­na suu­rem­paa suun­ni­tel­maan­sa.

Vaik­ka yk­sit­täi­nen ih­mi­nen ei voi es­tää so­tia, jo­kai­nen voi vai­kut­taa omas­sa elä­män­pii­ris­sään. Raa­mat­tu opet­taa, et­tä esi­val­ta on Ju­ma­lal­ta, ja mei­dän tu­lee ru­koil­la sen puo­les­ta. Suo­mes­sa val­ti­o­val­ta on teh­nyt pää­tök­sen seis­tä Uk­rai­nan rin­nal­la ja tu­kea sitä eri ta­voin. Me voim­me täyt­tää oman paik­kam­me ja hoi­taa Ju­ma­lan meil­le an­ta­man teh­tä­vän.

Kan­sa­ne­dus­ta­ja, pap­pi ja kir­jai­li­ja Väi­nö Ha­vas, joka kaa­tui jat­ko­so­das­sa, kir­joit­ti usei­ta vir­siä ja Sii­o­nin lau­lu­ja. Hän osal­lis­tui so­taan is­tu­va­na kan­sa­ne­dus­ta­ja­na ja täyt­ti vel­vol­li­suu­ten­sa pal­vel­la isän­maa­taan. Sa­moin me saam­me us­ko­vai­si­na aja­tel­la, et­tä teem­me oman teh­tä­väm­me, ra­ken­nam­me yh­teis­kun­taa ja pal­ve­lem­me sitä lah­joil­lam­me.

Lo­puk­si Väi­nö Ha­vak­sen vir­ren 438 toi­sen sä­keis­tön sa­nat:

"Vaan vie­lä on tah­to­ni talt­tu­ma­ton,

se hel­poil­le teil­len­sä läh­dös­sä on.

Pois kar­ko­ta uh­ma ja huo­let­to­muus,

suo pal­ve­lu­mie­li ja us­kol­li­suus."

Mei­dän teh­tä­väm­me on luot­taa Ju­ma­laan, pal­vel­la hän­tä us­kol­li­ses­ti ja teh­dä oma osam­me myö­tä­vai­kut­taak­sem­me rau­haan ja hy­vään maa­il­mas­sa.