Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Ylös­nou­se­muk­sen­sa jäl­keen Jee­sus koh­ta­si vain omia seu­raa­jia ja rau­hoit­te­li hei­tä.

Jee­sus koh­ta­si ylös­nous­see­na vain omia ope­tus­lap­sia ja seu­raa­jia. Hän ei näyt­täy­ty­nyt muil­le ylös­nous­see­na, ja sii­hen oli var­mas­ti omat syyn­sä. Us­ko­vat to­dis­ti­vat Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta oma­koh­tai­sil­la ker­to­muk­sil­la ja yrit­ti­vät va­kuut­taa kuu­li­joil­leen kai­ken ol­leen tot­ta. Kuu­li­joi­den va­lit­ta­va­na oli joko us­koa ker­to­mus­ten to­den­pe­räi­syy­teen tai ol­la us­ko­mat­ta sii­hen.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti ker­too, et­tä ope­tus­lap­sia vai­va­si suu­ri pel­ko Jee­suk­sen kuo­le­man jäl­keen. Hei­dän in­hi­mil­li­nen luon­ton­sa oli heik­ko. Se tuli Raa­ma­tun ker­to­muk­sis­sa esil­le avoi­mes­ti ja re­hel­li­ses­ti. He pel­kä­si­vät, kos­ka heil­lä ei enää ol­lut läs­nä ole­van Jee­suk­sen tuo­maa tur­vaa. Ope­tus­lap­set py­syi­vät yh­des­sä ja ha­ki­vat toi­sis­taan tur­vaa niin kuin lam­paat. He myös pel­kä­si­vät juu­ta­lai­sia, sil­lä Jee­sus oli osoit­ta­nut use­am­man ker­ran sa­nan­sa hei­tä vas­taan. Jee­sus oli sa­no­nut, et­tä ”kaik­ki vi­haa­vat tei­tä mi­nun ni­me­ni täh­den” (Luuk. 21:17).

Sa­nan voi­ma on Ju­ma­las­ta

Lu­kit­tu­jen ovien taak­se ei voi­nut tul­la il­man si­säl­lä ole­vien tah­toa. Oven avau­tu­mi­sen es­ti sal­pa. Jee­sus il­mes­tyi yh­täk­kiä lu­kit­tu­jen ovien taak­se. En­sim­mäi­sek­si Jee­sus rau­hoit­ti pel­kää­viä ope­tus­lap­sia. Pel­koa ei ai­heu­tu­nut vain juu­ta­lais­ten vuok­si, sil­lä ylös­nou­se­mus­ker­to­muk­sien koh­dal­la on luon­nol­lis­ta, et­tä hau­dan tyh­jyys ja Jee­suk­sen ruu­miin ka­to­a­mi­nen jär­kyt­ti­vät jo en­nes­tään jär­kyt­ty­nei­den ope­tus­lap­sien mie­liä. Ylös­nou­se­muk­sen us­ko­mi­nen vaa­ti Jee­suk­sen il­mes­ty­mis­tä ja us­kon vah­vis­ta­mis­ta hä­nen omil­la sa­noil­laan. Rau­hoit­ta­vat sa­nat hoi­ti­vat sär­ky­nei­tä sy­dä­miä.

Jee­suk­sen il­mes­ty­mi­nen lu­kit­tu­jen ovien taak­se voi­si ol­la kuva Ju­ma­lan sa­nan voi­mas­ta. Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja sa­noo: ”Ju­ma­lan sana on elä­vä ja vä­ke­vä. Se on te­rä­väm­pi kuin mi­kään kak­si­te­räi­nen miek­ka, se is­kee sy­vään ja viil­tää hal­ki sie­lun ja hen­gen, ni­ve­let ja lui­den yti­met, se pal­jas­taa si­sim­mät ai­keem­me ja aja­tuk­sem­me.” Voi­ma ei ole läh­töi­sin ih­mi­ses­tä, vaan Ju­ma­las­ta.

Älä epäi­le vaan us­ko!

Kun sy­dä­men rau­ha oli las­keu­tu­nut taas ope­tus­lap­siin, oli jat­ket­ta­va Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­naa. Sen ydin on syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­nen. Jee­sus pu­hal­taa ope­tus­lap­sia koh­ti. Pu­hal­ta­mi­sen jäl­keen hän an­taa Py­hän Hen­gen val­lan ju­lis­taa: ”Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut.” Jee­suk­sen sa­nat oli­vat ih­meel­li­set. Hän lu­paa ope­tus­las­ten ju­lis­ta­man syn­nin­pääs­tön ole­van Ju­ma­lan an­teek­si­an­ta­mus. Sen vuok­si us­ko­vais­ten ope­tuk­ses­sa ko­ros­tuu syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen saar­na. Sitä toi­vo­taan ja odo­te­taan jo­kai­sen saar­nan koh­dal­la.

Tuo­mas ei ol­lut pai­kal­la en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la, kun Jee­sus il­mes­tyi muil­le. Ope­tus­lap­set oli­vat täyn­nä iloa, ih­me­tys­tä ja var­muut­ta Jee­suk­sen ylös­nou­se­muk­ses­ta, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta Tuo­mas epäi­lee. Hä­nel­le ei riit­tä­nyt tois­ten va­kuut­te­lu, vaan hän ha­lu­aa it­se näh­dä ja kos­ket­taa Jee­suk­sen haa­vo­ja. Tuo­mas­kin saa näh­dä Jee­suk­sen ja kos­ket­taa hä­nen haa­vo­jan­sa. Jee­sus ke­hot­taa ole­maan us­ko­vai­nen. Tuo­mas var­maan oli hel­pot­tu­nut ta­pah­tu­mien kään­teis­tä, sil­lä muu­ten hän oli­si me­net­tä­nyt us­kon ja luot­ta­muk­sen.

Jee­suk­sel­la on rau­han ter­vei­siä myös meil­le. Jee­suk­sen sa­nat ovat ajat­to­mia. Nii­den ke­hot­ta­va vies­ti kos­ket­taa kaik­kia: ”Älä ole epä­us­koi­nen, vaan us­ko.”

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 20:19–31

Raa­mat­tu 1992: Sa­ma­na päi­vä­nä, vii­kon en­sim­mäi­se­nä, ope­tus­lap­set oli­vat il­lal­la kool­la lu­kit­tu­jen ovien ta­ka­na, sil­lä he pel­kä­si­vät juu­ta­lai­sia. Yh­täk­kiä Jee­sus sei­soi hei­dän kes­kel­lään ja sa­noi: ”Rau­ha teil­le!” Tä­män sa­not­tu­aan hän näyt­ti heil­le kä­ten­sä ja kyl­ken­sä. Ilo val­ta­si ope­tus­lap­set, kun he nä­ki­vät Her­ran. Jee­sus sa­noi uu­del­leen: ”Rau­ha teil­le! Niin kuin Isä on lä­het­tä­nyt mi­nut, niin lä­he­tän minä tei­dät.” Sa­not­tu­aan tä­män hän pu­hal­si hei­tä koh­ti ja sa­noi: ”Ot­ta­kaa Pyhä Hen­ki. Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut. Jol­ta te kiel­lät­te an­teek­si­an­non, hän ei saa syn­te­jään an­teek­si.” Yk­si kah­des­ta­tois­ta ope­tus­lap­ses­ta, Tuo­mas, jos­ta käy­tet­tiin myös ni­meä Di­dy­mos, ei ol­lut mui­den jou­kos­sa, kun Jee­sus tuli. Toi­set ope­tus­lap­set ker­toi­vat hä­nel­le: ”Me näim­me Her­ran.” Mut­ta Tuo­mas sa­noi: ”En us­ko. Jos en it­se näe nau­lan­jäl­kiä hä­nen kä­sis­sään ja pis­tä sor­me­a­ni nii­hin ja jos en pis­tä kät­tä­ni hä­nen kyl­keen­sä, minä en us­ko.” Vii­kon ku­lut­tua Jee­suk­sen ope­tus­lap­set oli­vat taas kool­la, ja Tuo­mas oli tois­ten jou­kos­sa. Ovet oli­vat lu­kos­sa, mut­ta yh­täk­kiä Jee­sus sei­soi hei­dän kes­kel­lään ja sa­noi: ”Rau­ha teil­le!” Sit­ten hän sa­noi Tuo­maal­le: ”Ojen­na sor­me­si: täs­sä ovat kä­te­ni. Ojen­na kä­te­si ja pis­tä se kyl­kee­ni. Älä ole epä­us­koi­nen, vaan us­ko!” Sil­loin Tuo­mas sa­noi: ”Mi­nun Her­ra­ni ja Ju­ma­la­ni!” Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Sinä us­kot, kos­ka sait näh­dä mi­nut. Au­tu­ai­ta ne, jot­ka us­ko­vat, vaik­ka ei­vät näe.” Mo­nia mui­ta­kin tun­nus­te­ko­ja Jee­sus teki ope­tus­las­ten­sa näh­den, mut­ta niis­tä ei ole ker­rot­tu täs­sä kir­jas­sa. Tämä on kir­joi­tet­tu sik­si, et­tä te us­koi­sit­te Jee­suk­sen ole­van Kris­tus, Ju­ma­lan Poi­ka, ja et­tä teil­lä, kun us­kot­te, oli­si elä­mä hä­nen ni­men­sä täh­den.