Esa Käh­kö­nen

Ko­et­te­le­muk­sis­sa tun­tee mo­nes­ti us­kon ja epä­us­kon tais­te­lun, mut­ta Jee­sus ei pois­tu kär­si­vän vie­rel­tä.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus pa­laa kol­men ope­tus­lap­sen­sa kans­sa kir­kas­tus­vuo­rel­ta. Vuo­ren­rin­net­tä las­keu­tu­es­saan he kes­kus­te­le­vat Ih­mi­sen Po­jan kär­si­myk­sis­tä ja ylös­nou­se­muk­ses­ta. Kir­kas­tus­vuo­ri on jää­nyt taak­se. Jee­sus koh­taa maa­il­mas­sa ole­van kär­si­myk­sen.

Us­koa ko­e­tel­laan

Kun Jee­sus ja kol­me ope­tus­las­ta saa­pu­vat mui­den ope­tus­las­ten luo, he nä­ke­vät, et­tä suu­ri ih­mis­jouk­ko ym­pä­röi ope­tus­lap­sia ja lai­no­pet­ta­jat väit­te­le­vät hei­dän kans­saan.

Jee­sus ky­syy: ”Mikä väit­te­ly tääl­lä on?” Eräs mies vä­ki­jou­kos­ta vas­taa hä­nel­le: ”Opet­ta­ja, minä toin poi­ka­ni si­nun luok­se­si. Hä­nes­sä on myk­kä hen­ki. Se ot­taa hä­net val­taan­sa mis­sä vain. Se pais­kaa hä­net maa­han, ja hän kuo­laa ja ki­ris­te­lee ham­pai­taan ja me­nee ai­van jäy­käk­si.”

Mies on pyy­tä­nyt ope­tus­lap­sia aja­maan pa­han hen­gen pois, mut­ta nämä ei­vät ky­ke­ne sii­hen. Sa­moin me­kin tun­nem­me usein neu­vot­to­muut­ta ja avut­to­muut­ta kär­si­mys­ten kes­kel­lä. Myös pal­jon kär­si­nyt Job jou­tuu to­te­a­maan Ju­ma­lal­le: ”Minä pa­nen kä­den suul­le­ni ja vai­ke­nen” (Job 40:4).

Moni on ko­ke­nut, et­tä ko­et­te­le­muk­set ovat kir­kas­ta­neet us­kon mer­ki­tys­tä elä­män tär­keim­pä­nä asi­a­na. Apos­to­li Pie­ta­ri ver­taa ko­et­te­le­muk­sia kul­taan, jota ko­e­tel­laan su­lat­ta­mal­la se tu­les­sa: ”Ko­et­te­le­muk­sis­sa tei­dän us­kon­ne to­de­taan ai­dok­si, ja sii­tä koi­tuu Jee­suk­sen Kris­tuk­sen il­mes­ty­es­sä ylis­tys­tä, kirk­kaut­ta ja kun­ni­aa” (1. Piet. 1:7).

Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo

Mur­tu­nut isä sa­noo Jee­suk­sel­le: ”Sää­li mei­tä ja au­ta, jos sinä jo­ta­kin voit!” Raa­mat­tu ke­hot­taa tur­vau­tu­maan Ju­ma­lan apuun: ”Heit­tä­kää kaik­ki mur­heen­ne hä­nen kan­net­ta­vak­seen, sil­lä hän pi­tää teis­tä huo­len” (1. Piet. 5:7). Ju­ma­la kuu­lee las­ten­sa avun­huu­dot (Ps. 34:15).

Jee­sus vas­taa isän avun­pyyn­töön: ”Jos voit? Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo.” Toi­saal­la Jee­sus opet­taa, et­tä ”Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta” (Mark. 10:27). Vii­ni­puu­ver­tauk­ses­sa Jee­sus sa­noo: ”Il­man mi­nua te et­te saa ai­kaan mi­tään” (Joh. 15:5). Us­kon voi­ma on läh­töi­sin Ju­ma­las­ta.

Hep­re­a­lais­kir­je ker­too, kuin­ka mo­nin ta­voin us­ko on avan­nut tie­tä mah­dot­to­mil­ta tun­tu­vis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa (Hepr. 11). Us­koon liit­tyy kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ri lu­paus: us­ko Jee­suk­seen tuo pe­las­tuk­sen (Ap. t. 16:31).

Hä­tään­ty­nyt isä huu­taa Jee­suk­sel­le: ”Minä us­kon! Au­ta mi­nua epä­us­kos­sa­ni!” Hän tun­tee hä­dän het­kel­lä us­kon ja epä­us­kon tais­te­lun. Vä­hä­us­koi­suut­ta ko­ke­va Ju­ma­lan lap­si voi yh­tyä ope­tus­las­ten pyyn­töön: ”An­na meil­le vah­vem­pi us­ko!” (Luuk. 17:5.)

Jee­sus pa­ran­taa

Kun Jee­sus nä­kee, et­tä vä­keä tu­lee pai­kal­le yhä enem­män, hän käs­kee saas­tais­ta hen­keä: ”Myk­kä ja kuu­ro hen­ki, minä käs­ken si­nua: läh­de po­jas­ta älä­kä enää mene hä­neen!” Hen­ki huu­taa, kou­ris­taa poi­kaa ra­jus­ti ja läh­tee hä­nes­tä. Poi­ka jää ma­kaa­maan elot­to­man nä­köi­se­nä, mut­ta Jee­sus tart­tuu hän­tä kä­des­tä, aut­taa hä­net jal­keil­le, ja hän nou­see.

Kär­si­vä isä ja poi­ka saa­vat avun Jee­suk­sel­ta. Jee­sus jat­kaa ope­tus­las­ten kans­sa kul­ku­aan. Hän pu­huu heil­le jäl­leen kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­muk­ses­taan. Kär­si­mys­tie­tään kul­ke­va Ih­mi­sen Poi­ka ei väis­ty kär­si­vän vie­rel­tä, vaan hän aut­taa ja tuo pe­las­tuk­sen.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Mark. 9:17–29

Raa­mat­tu 1992: Eräs mies vä­ki­jou­kos­ta vas­ta­si hä­nel­le: ”Opet­ta­ja, minä toin poi­ka­ni si­nun luok­se­si. Hä­nes­sä on myk­kä hen­ki. Se ot­taa hä­net val­taan­sa mis­sä vain. Se pais­kaa hä­net maa­han, ja hän kuo­laa ja ki­ris­te­lee ham­pai­taan ja me­nee ai­van jäy­käk­si. Pyy­sin, et­tä ope­tus­lap­se­si ajai­si­vat hen­gen pois, mut­ta ei heis­tä ol­lut sii­hen.” Sil­loin Jee­sus sa­noi heil­le: ”Voi tätä epä­us­kois­ta su­ku­pol­vea! Kuin­ka kau­an mi­nun on vie­lä ol­ta­va tei­dän kes­kuu­des­san­ne? Kuin­ka kau­an mi­nun pi­tää kes­tää tei­tä? Tuo­kaa poi­ka mi­nun luok­se­ni.” He toi­vat po­jan Jee­suk­sen luo. Jee­suk­sen näh­des­sään hen­ki heti kou­ris­ti poi­kaa, ja tämä kaa­tui, kie­ris­ke­li maas­sa ja kuo­la­si. Jee­sus ky­syi po­jan isäl­tä: ”Kuin­ka kau­an hä­nel­lä on ol­lut tämä vai­va?” ”Pie­nes­tä pi­tä­en”, vas­ta­si mies. ”Hen­ki on mo­net ker­rat kaa­ta­nut hä­net, jopa tu­leen ja ve­teen, jot­ta sai­si hä­net ta­pe­tuk­si. Sää­li mei­tä ja au­ta, jos sinä jo­ta­kin voit!” ”Jos voit?” vas­ta­si Jee­sus. ”Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo.” Sil­loin po­jan isä heti huu­si: ”Minä us­kon! Au­ta mi­nua epä­us­kos­sa­ni!” Kun Jee­sus näki, et­tä vä­keä tuli ai­na vain li­sää, hän käs­ki saas­tais­ta hen­keä sa­no­en: ”Myk­kä ja kuu­ro hen­ki, minä käs­ken si­nua: läh­de po­jas­ta älä­kä enää mene hä­neen!” Hen­ki huu­si, kou­ris­ti poi­kaa ra­jus­ti ja läh­ti hä­nes­tä. Poi­ka jäi ma­kaa­maan elot­to­man nä­köi­se­nä, ja mo­net sa­noi­vat­kin: ”Nyt hän kuo­li.” Mut­ta Jee­sus tart­tui hän­tä kä­des­tä ja aut­toi hä­net jal­keil­le, ja hän nou­si. Kun Jee­sus sit­ten oli men­nyt si­sään ja vain ope­tus­lap­set oli­vat pai­kal­la, nämä ky­syi­vät hä­nel­tä: ”Mik­si me em­me ky­en­neet aja­maan sitä hen­keä po­jas­ta?” Hän vas­ta­si: ”Tätä la­jia ei saa läh­te­mään muul­la kuin ru­kouk­sel­la.”

Bib­lia: Niin yk­si kan­san se­as­ta vas­ta­si ja sa­noi: Mes­ta­ri, minä toin si­nun ty­kös poi­ka­ni, jol­la on myk­kä hen­ki. Ja kuin hän ru­pee hä­nen kimp­puun­sa, niin hän re­pe­lee hän­tä, ja hän vaah­tuu, ja ki­ris­te­lee ham­pai­tan­sa, ja kui­vet­tuu. Ja minä sa­noin si­nun ope­tus­lap­sil­les, et­tä he ajai­si­vat hä­nen ulos, ja ei he voi­neet. Niin hän vas­ta­si ja sa­noi: oi sinä us­ko­toin su­ku­kun­ta! kuin­ka kau­van mi­nun pi­tää ole­man tei­dän kans­san­ne? kuin­ka kau­van minä tei­tä kär­sin? Tuo­kaat hän­tä mi­nun ty­kö­ni. Ja he toi­vat sen hä­nen ty­kön­sä. Ja kuin hän näki hä­nen, re­päi­si koh­ta hen­ki hän­tä, ja hän lan­ke­si maa­han, ja kie­rit­te­li it­si­än­sä ja vaah­tui. Ja hän ky­syi hä­nen isäl­tän­sä: kuin­ka pal­jon ai­kaa sit­te on kuin tämä on hä­nel­le tul­lut? Hän sa­noi: lap­suu­des­ta; ja hän heit­ti hä­nen usein tu­leen ja ve­siin, et­tä hän hu­kut­tais hä­nen. Mut­ta jos sinä jo­ta­kin voit, niin au­ta mei­tä ja ar­mah­da mei­dän pääl­lem­me. Niin sa­noi Je­sus hä­nel­le: jos sinä sen voit us­koa, kaik­ki ovat us­ko­vai­sel­le mah­dol­li­set. Ja koh­ta po­jan isä huu­si it­kien ja sa­noi: Her­ra, minä us­kon, au­ta mi­nun epä­us­ko­a­ni. Mut­ta kuin Je­sus sen näki, et­tä kan­sa yn­nä juok­si tykö, nuh­te­li hän sitä saas­tais­ta hen­keä, sa­no­en hä­nel­le: sinä myk­kä ja kuu­ro hen­ki! Minä käs­ken si­nua, mene ulos hä­nes­tä, ja älä täs­te­des hä­nen si­säl­len­sä mene. Niin se huu­si ja re­pe­li ko­vin hän­tä, ja läk­si ulos. Ja se tuli niin­kuin kuol­lut, niin et­tä moni sa­noi: hän on kuol­lut. Mut­ta Je­sus tart­tui hä­nen kä­teen­sä ja nos­ti hä­nen, ja hän nou­si. Ja kuin hän oli huo­nee­seen men­nyt si­säl­le, ky­syi­vät hä­nen ope­tus­lap­sen­sa hä­nel­tä eri­nän­sä: mik­si em­me voi­neet hän­tä ajaa ulos? Ja hän sa­noi heil­le: tämä suku ei tai­da mil­lään muul­la kuin ru­kouk­sel­la ja paas­tol­la men­nä ulos.