Aluk­si kan­kaas­ta om­mel­tiin hää­pu­ku hel­sin­ki­läi­sen teh­taan esit­te­ly­mal­lis­toon. Ai­kan­sa se sai ol­la esil­lä ja kaik­kien ihail­ta­va­na, kun­nes tuli uu­si mal­lis­to ja se jou­tui jo­hon­kin va­ras­toon odot­ta­maan alen­nus­myyn­te­jä. Erää­nä päi­vä­nä nuo­ri nas­to­la­lais­tyt­tö läh­ti ys­tä­vän­sä seu­rak­si Hel­sin­kiin – kat­se­le­maan täl­le hää­pu­kua. Yl­lät­tä­en tämä nuo­ri tyt­tö löy­si­kin me­kon it­sel­leen. 50 mar­kal­la hän os­ti it­sel­leen kau­niin hää­pu­vun. Hän ha­lu­si sen, vaik­kei sul­has­ta­kaan vie­lä ol­lut tie­dos­sa. Mek­ko pää­tyi ty­tön vaa­te­kaap­piin, ei­kä hän viit­si­nyt ker­toa ke­nel­le­kään os­ta­neen­sa hää­pu­vun it­sel­leen.

Kau­aa ei kui­ten­kaan men­nyt, kun hän Lah­den rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä seu­rois­sa ta­pa­si ar­mei­jan har­mais­sa kul­ke­van re­ser­vi­a­liup­see­ri­op­pi­laan. Sii­tä al­koi kir­jeen­vaih­to, joka joh­ti häi­hin Nas­to­lan kir­kos­sa. Hää­pu­ku pää­si sii­hen tar­koi­tuk­seen, mi­hin se oli alun­pe­rin teh­ty.

Useim­mi­ten hää­pu­kua tai­de­taan käyt­tää vain yh­den ker­ran. Häi­den jäl­keen se saat­taa jää­dä jon­ne­kin kaa­pin pe­räl­le lo­ju­maan pu­ku­pus­sis­sa. Vuo­si ku­lui ja mek­ko kai­vet­tiin esiin. Tuos­ta ta­ri­nam­me mor­si­a­mes­ta oli juu­ri tul­lut pie­nen ty­tön äi­ti, joka tar­vit­si kan­gas­ta kas­te­mek­koa var­ten. Hän oli löy­tä­nyt yk­sin­ker­tai­sen oh­jeen, jon­ka mu­kaan hän päät­ti om­mel­la kas­te­me­kon hää­pu­vus­taan. Kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min minä syn­nyin tuo­hon sa­mai­seen per­hee­seen kuu­den­te­na lap­se­na.

Jo­kin ai­ka sit­ten sain sis­kol­ta­ni pu­he­lun, jos­sa hän ky­syi, tah­toi­sin­ko al­kaa kum­mik­si hei­dän lap­sel­leen. Mi­nun ei tar­vin­nut miet­tiä asi­aa het­ke­ä­kään. Vas­ta­sin sa­man tien myön­tä­väs­ti. Koen kum­min teh­tä­vän luot­ta­muk­se­no­soi­tuk­se­na.

Kum­meik­si pyy­de­tään usein lä­hei­siä ys­tä­viä tai per­heen­jä­se­niä. Usein käy kui­ten­kin niin, et­tä kun elä­mä kul­jet­taa ih­mi­siä eri suun­tiin, yh­tey­den­pi­to ys­tä­viin ja tut­tui­hin voi har­ven­tua tai lop­pua ko­ko­naan. Täl­löin kum­mien ja kum­mi­lap­sien vä­li­nen yh­tey­den­pi­to­kin voi jää­dä vä­häi­sek­si.

En ha­lua pa­hoit­taa ke­nen­kään miel­tä, mut­ta it­se olen vä­lil­lä kai­van­nut enem­män yh­tey­den­pi­toa kum­mei­hi­ni. Erään kum­mi­ni muis­tan ta­van­nee­ni vain yh­den ker­ran. Tie­dän, et­tä syy­nä tä­hän on ol­lut se, et­tä olem­me ai­na asu­neet eri puo­lil­la Suo­mea, jo­ten ym­mär­rän, et­tei ta­paa­mi­nen ole ol­lut help­poa. Ja ajat­te­len, et­tä kum­mius ei ole mi­kään vel­vol­li­suus, vaan se on va­paa­eh­toi­nen teh­tä­vä ja jo­kai­sel­la on oma ta­pan­sa toi­mia kum­mi­na.

Mut­ta mikä sii­nä kum­min teh­tä­väs­sä on­kaan olen­nais­ta? Kir­kon mää­ri­tel­män mu­kaan kum­mi huo­leh­tii yh­des­sä van­hem­pien kans­sa lap­sen kris­til­li­ses­tä kas­va­tuk­ses­ta. Voi­si­ko aja­tel­la, et­tä kum­mi on lap­sel­le ai­kui­nen ys­tä­vä ja osa lap­sen so­si­aa­lis­ta tu­ki­verk­koa. Kum­mius ei siis ole pel­käs­tään syn­ty­mä­päi­vä- ja jou­lu­lah­jo­jen lä­het­tä­mis­tä. Vaik­ka oli­han se lap­se­na kiva, kun kum­mit muis­ti­vat merk­ki­päi­vi­nä. Mi­nul­le tär­ke­äm­piä ovat kui­ten­kin ol­leet vie­rai­lut kum­mie­ni luo­na. Erääl­lä kum­mil­la­ni on sa­ma­ni­käi­siä lap­sia, joi­den kans­sa kä­vin lap­se­na usein leik­ki­mäs­sä. Nuo­re­na poi­ka­na saa­toin jopa joka toi­nen vii­kon­lop­pu pyö­räil­lä heil­le, serk­ku­je­ni luok­se.

En­tä mil­lai­nen minä it­se olen kum­mi­se­tä­nä? En ai­na­kaan ole hyvä muis­ta­maan merk­ki­päi­vi­nä ja os­ta­maan lah­jo­ja. Se ei kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, et­ten­kö vä­lit­täi­si kum­mi­lap­sis­ta­ni. He ovat mi­nul­le tär­kei­tä.

Pian sis­ko­ni pu­he­lin­soi­ton jäl­keen sy­lis­sä­ni le­pää rau­hal­li­ses­ti pie­ni tyt­tö kas­te­me­kos­saan. Olem­me sis­ko­ni per­heen ko­to­na Kuo­pi­os­sa. Sei­sos­ke­len läm­min­tä lei­vi­nuu­nin kyl­keä vas­ten, ja toi­nen sis­ko­ni räp­sii ku­via yl­pe­äs­tä kum­mis­ta ja hä­nen kum­mi­ty­tös­tään. Pap­pi on het­ki sit­ten kas­ta­nut lap­sen ja siu­nan­nut per­heen uu­den ko­din. Ko­ke­nees­ti hän hoi­ti hom­man­sa, vaik­ka kas­tet­ta­van si­sa­ruk­set mei­na­si­vat vä­lil­lä vil­liin­tyä ja pap­pi sai pa­riin ker­taan kei­nu­tuo­lin ja­lan nil­koil­leen.

Ta­ri­nam­me kas­te­me­kon hel­maan on kir­jail­tu kou­ke­ro­kir­jai­min kaik­kien sinä kas­tet­tu­jen lap­sien ni­met. Ni­miä on ker­ty­nyt tä­hän men­nes­sä 34. Siel­lä jos­sain on myös mi­nun ni­me­ni, Lau­ri Jaak­ko Mi­ka­el. Seu­raa­vak­si sii­hen kir­jail­laan kum­mi­lap­se­ni Vie­na Tuu­li Tal­vi­kin nimi.

Vii­si­kym­men­tä mark­kaa mak­sa­nut hää­pu­ku on nyt ol­lut käy­tös­sä yh­des­sä hää­juh­las­sa ja 35 kas­te­juh­las­sa. Kun me­kon al­ku­pe­räi­nen hin­ta ja­e­taan käyt­tö­ker­to­jen mää­räl­lä saa­daan hin­nak­si noin 1,4 mark­kaa eli noin 0,23 eu­roa. Vaa­ti­mat­to­muu­des­taan huo­li­mat­ta kas­te­me­kol­la on ol­lut suu­ri mer­ki­tys mei­dän per­heel­lem­me.

Eh­kä jo­nain päi­vä­nä saan pi­del­lä omaa las­ta­ni tuo­hon kas­te­mek­koon pu­et­tu­na. Hel­mas­sa on edel­leen hy­vin ti­laa uu­sil­le ni­mil­le.