Opis­tois­sa on pe­rin­tei­ses­ti teh­ty opis­to­lau­lu, yleen­sä sen on teh­nyt joku opis­ke­li­jois­ta. Mei­dän opis­to­lau­lun sa­nat tu­li­vat mi­nul­le no­pe­as­ti hy­vin tär­keik­si. Koin ne oma­koh­tai­sik­si; ne kos­ket­ti­vat juu­ri mi­nun elä­män­ti­lan­net­ta­ni.

Ees­sä­ni on kai­tai­nen pol­ku kul­ke­ma­ton.

En huo­mi­sen mat­kas­ta tie­dä,

se vie­lä on tun­te­ma­ton.

Ei vah­vem­paa

tur­vaa kuin Jee­suk­sen rin­nal­la saa.

Huo­let ei var­joil­laan toi­voa pei­tä,

kun Her­ram­me joh­taa mei­tä.

Nuo­ruu­den maa

va­loa täyn­nä jo au­ke­aa.

Vaan var­jois­ta maa­il­ma kuis­kii,

käy val­hei­taan tar­jo­a­maan.

Ei kal­liim­paa

ys­tä­väin kans­sa kun yh­des­sä saa

kul­kea vaa­lien tun­nol­laan rau­haa

ja mat­kal­la rie­muin lau­laa.

Yh­tei­nen tie

laak­soon jos käy, myös nii­tyil­le vie.

Ei Her­ram­me pie­ni­ään hei­tä,

on hä­nel­tä mää­rä ja tie.

Ras­kaim­mat­kin

taak­kam­me kan­taa hän us­kol­li­sin.

Ar­mon­sa voi­mak­si mat­kal­le an­taa

ja tai­va­han rau­haan kan­taa.

(Sä­vel ja sa­nat An­na Kal­li­o­ran­ta)

Eri­tyi­sen lä­hel­le omaa ti­lan­net­ta­ni tu­lee toi­nen sä­keis­tö. Tun­sin maa­il­man kuis­ki­van mi­nul­le jo en­nen opis­to­vuo­den lop­pu­mis­ta. Huo­ma­sin poh­ti­va­ni, et­tä lu­ku­vuo­si on lop­pu­mas­sa en­kä enää näe opis­to­ys­tä­vi­ä­ni. Edel­leen olen yh­tä paha ja Ju­ma­lal­le kel­paa­ma­ton ih­mi­nen kuin en­nen opis­to­vuot­ta­kin.

Tun­sin ve­toa sii­hen elä­mään, min­kä jä­tin taak­se­ni, kun pää­tin tul­la opis­toon. On­nek­si sain kes­kus­tel­tua näis­tä kiu­sauk­sis­ta ys­tä­vä­ni kans­sa. Hän muis­tut­ti mi­nua sii­tä, et­tä sie­lun­vi­hol­li­sen kuis­keet ovat kai­kes­sa hou­kut­te­le­vuu­des­saan pelk­kää val­het­ta.

Kun opis­to tou­ko­kuun lo­pul­la lop­pui, tun­sin ole­va­ni hu­kas­sa. Opis­toon läh­ties­sä olin jät­tä­nyt van­han elä­män taak­se­ni, ei­kä mi­nul­la ol­lut mi­tään, mi­hin pa­la­ta. Muu­tin ta­kai­sin van­hem­pie­ni luok­se. Mi­nul­la oli lii­kaa va­paa-ai­kaa ei­kä riit­tä­väs­ti jär­ke­vää te­ke­mis­tä, jol­la täyt­täi­sin päi­vä­ni. En tien­nyt, mitä teh­dä elä­mäl­lä­ni. Kä­vin kak­sis­sa pää­sy­ko­keis­sa. Mie­les­tä­ni tö­pek­sin mo­lem­mis­sa, ja se li­sä­si epä­var­muut­ta tu­le­vai­suu­des­ta­ni.

En­nen tä­män ke­sän Su­vi­seu­ro­ja mi­nul­ta oli jää­nyt vä­liin nel­jät Su­vi­seu­rat, jo­ten koin sin­ne läh­te­mi­sen ke­sän tär­keim­mäk­si asi­ak­si. Luot­ta­mus Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen vah­vis­tui­kin Su­vi­seu­ro­jen ai­ka­na. Tors­tai­aa­mu­na he­rä­sin tel­tas­sa kuu­muu­teen, työn­sin pää­ni ulos oves­ta ja kat­se­lin kuin­ka lin­nut kaar­te­li­vat huo­let­to­mi­na pil­vet­tö­mäl­lä tai­vaal­la. Tun­tui kuin nä­ky­mät­tö­mät pa­la­pe­lin pa­la­set oli­si­vat al­ka­neet lok­sah­del­la pai­koil­leen.

On­nek­si mei­dän ei tar­vit­se­kaan tie­tää, mitä huo­mi­nen tuo tul­les­saan. Saam­me val­mis­tau­tua tu­le­vai­suu­teen ja teh­dä par­haam­me, jot­ta sai­sim­me kou­lu- tai työ­pai­kan. Su­vi­seu­ro­ja seu­ran­nei­na päi­vi­nä pari uut­ta pa­la­pe­lin­pa­las­ta lok­sah­ti taas elä­mäs­sä­ni pai­koil­leen: tu­le­va asuin­paik­ka­ni on Ro­va­nie­mi, jos­sa aloi­tan syk­syl­lä sai­raan­hoi­ta­ja­o­pin­not.