Mi­hin kou­luun sinä ai­ot men­nä en­si vuo­dek­si? Tuo on ol­lut hy­vin ylei­nen ky­sy­mys vii­me ai­koi­na opis­tos­sa. Osal­la opis­to­lai­sis­ta kuu­los­taa ole­van suun­ni­tel­mat jo hy­vin sel­kei­nä. Joil­la­kin on jo ole­mas­sa lu­ki­o­paik­ka ko­ti­paik­ka­kun­nal­la tai tie­to sii­tä, mi­hin am­mat­ti­kou­luun on me­nos­sa.

Mi­nul­la en­si vuo­den suun­ni­tel­mat ei­vät ole vie­lä sel­vil­lä. Pää­sin käy­mään opin­to-oh­jaa­jan­kin luo­na. Oli mu­ka­vaa het­ken ai­kaa ju­tel­la töi­hin, kou­luun ja elä­mään ylei­ses­ti liit­ty­vis­tä asi­ois­ta. Sel­ke­ää suun­ni­tel­maa ei kui­ten­kaan siel­lä­kään muo­dos­tu­nut. En oi­kein tie­dä, mikä ha­lu­ai­sin ol­la iso­na ja mitä työ­tä tah­toi­sin teh­dä eh­kä seu­raa­vat 40 vuot­ta.

Kym­me­nen vuot­ta sit­ten ol­les­sa­ni edel­lis­tä ker­taa tääl­lä opis­tos­sa sain kuul­la, et­tä ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni Kuu­sa­mos­sa al­kaa lä­hi­hoi­ta­ja­kou­lu­tus. Hain sin­ne ja pää­sin­kin si­sään. Opis­ke­lun ai­ka­na usein mie­tin kou­lun lo­pet­ta­mis­ta, kun en täy­sin ko­ke­nut alaa omak­se­ni. Työ­har­joit­te­lu van­hain­ko­dil­la ei yh­tään aut­ta­nut asi­aa, koin työn it­se­ään tois­ta­vak­si ja tyl­säk­si. Jo­kai­nen päi­vä oli mi­nus­ta edel­li­sen kal­tai­nen. Opis­ke­lun vii­mei­sen har­joit­te­lun tein Kuu­sa­mon ter­veys­kes­kuk­ses­sa ki­rur­gi­sel­la osas­tol­la. Siel­lä tun­sin löy­tä­nee­ni oman teh­tä­vä­ni. Työ oli mo­ni­puo­lis­ta ja tar­peek­si haas­ta­vaa.

En­nen tätä tal­vea olin kuu­si vuot­ta töis­sä eri sai­raa­lois­sa Jy­väs­ky­läs­sä. Olen pari ker­taa yrit­tä­nyt ha­kea opis­ke­le­maan sai­raan­hoi­ta­jak­si, mut­ta en ole pääs­syt kou­luun. Ajat­te­lin epä­on­nis­tu­nee­ni ja tun­sin ole­va­ni mui­ta huo­nom­pi. Nyt jäl­keen­päin huo­maan sen ol­leen joh­da­tus­ta: jos oli­sin tuol­loin pääs­syt opis­ke­le­maan, en oli­si nyt tul­lut tän­ne opis­toon. Ajat­te­len tä­män opis­to­tal­ven ol­leen mi­nul­le tär­keä mo­nel­la­kin ta­paa.

Olin vuo­sien ajan kär­si­nyt yk­si­näi­syy­des­tä Jy­väs­ky­läs­sä. Olen ol­lut ar­ka tu­tus­tu­maan uu­siin ih­mi­siin ja Jy­väs­ky­läs­sä suu­rel­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä en osan­nut pa­kot­taa it­se­ä­ni ih­mis­ten jouk­koon vä­ki­sin. Il­man us­ko­vai­sia ys­tä­viä liu'uin koko ajan kau­em­mas us­kos­ta. En enää jak­sa­nut läh­teä seu­roi­hin. Oli niin help­poa löy­tää te­ko­syi­tä sil­le, mik­si en ole läh­dös­sä. Vaik­ka ei­hän seu­rois­sa ka­ve­rei­den ta­kia käy­dä. Mut­ta seu­roi­hin on mu­ka­vam­paa läh­teä, jos tie­tää et­tei siel­lä tar­vit­se yk­sin ol­la.

Tänä tal­ve­na olen saa­nut uu­sia us­ko­vai­sia ka­ve­rei­ta. Ja ku­ten opis­ton alus­sa toi­voin, olen saa­nut vah­vis­tus­ta us­kol­le­ni. Seu­roi­hin läh­te­mi­nen ei enää joka ker­ta ole kau­he­aa tais­te­lua it­se­ä­ni ja kiu­sauk­sia vas­taan. Vaik­ka ai­na ei jak­sai­si­kaan kuun­nel­la kor­va tark­ka­na jo­kais­ta saar­naa, voi voi­mia saa­da myös yh­des­sä lau­le­tuis­ta vir­sis­tä ja Sii­o­nin lau­luis­ta.

Mut­ta mi­ten oli­si hyvä suh­tau­tua elä­mään ja tu­le­viin kou­lu- ja työ­rat­kai­sui­hin? Huo­maan elä­nee­ni pal­jol­ti sit­ku-pe­ri­aat­teel­la. En ole oi­kein kos­kaan osan­nut ol­la tyy­ty­väi­nen elä­män­ti­lan­tee­see­ni vaan olen haa­veil­lut jos­tain tu­le­vas­ta pa­rem­mas­ta ajas­ta. Vii­me vuo­si­na olen saa­nut vä­hen­net­tyä täl­lais­ta ajat­te­lu­ta­paa, ei­kä se ole enää niin hal­lit­se­va. Usein olen saa­nut neu­vok­si, et­tä kan­nat­tai­si elää het­kes­sä ei­kä mu­reh­tia huo­mi­ses­ta – niin kuin pik­ku­lin­tu ei huo­li huo­mi­ses­ta tu­tus­sa lau­lus­sa. Mie­les­sä­ni jou­dun edel­leen kamp­pai­le­maan näi­den kah­den ajat­te­lu­ta­van vä­lil­lä, ja on vai­ke­aa löy­tää ta­sa­pai­noa. Mut­ta ha­lu­an op­pia ole­maan iloi­nen täs­tä päi­väs­tä ja niis­tä pie­nis­tä va­lon­vä­läh­dyk­sis­tä, jot­ka hel­pos­ti jää­vät huo­maa­mat­ta, jos tä­hy­ää jon­ne­kin kau­as tu­le­vai­suu­teen.

Ja yri­tän luot­taa joh­da­tuk­seen. Joh­da­tet­tiin­han mi­nut ta­kai­sin tän­ne opis­toon­kin ja rak­kaa­seen Ju­ma­lan las­ten jouk­koon, jon­ka olin jo luul­lut ka­dot­ta­nee­ni.