Mihin kouluun sinä aiot mennä ensi vuodeksi? Tuo on ollut hyvin yleinen kysymys viime aikoina opistossa. Osalla opistolaisista kuulostaa olevan suunnitelmat jo hyvin selkeinä. Joillakin on jo olemassa lukiopaikka kotipaikkakunnalla tai tieto siitä, mihin ammattikouluun on menossa.
Minulla ensi vuoden suunnitelmat eivät ole vielä selvillä. Pääsin käymään opinto-ohjaajankin luona. Oli mukavaa hetken aikaa jutella töihin, kouluun ja elämään yleisesti liittyvistä asioista. Selkeää suunnitelmaa ei kuitenkaan sielläkään muodostunut. En oikein tiedä, mikä haluaisin olla isona ja mitä työtä tahtoisin tehdä ehkä seuraavat 40 vuotta.
Kymmenen vuotta sitten ollessani edellistä kertaa täällä opistossa sain kuulla, että kotipaikkakunnallani Kuusamossa alkaa lähihoitajakoulutus. Hain sinne ja pääsinkin sisään. Opiskelun aikana usein mietin koulun lopettamista, kun en täysin kokenut alaa omakseni. Työharjoittelu vanhainkodilla ei yhtään auttanut asiaa, koin työn itseään toistavaksi ja tylsäksi. Jokainen päivä oli minusta edellisen kaltainen. Opiskelun viimeisen harjoittelun tein Kuusamon terveyskeskuksessa kirurgisella osastolla. Siellä tunsin löytäneeni oman tehtäväni. Työ oli monipuolista ja tarpeeksi haastavaa.
Ennen tätä talvea olin kuusi vuotta töissä eri sairaaloissa Jyväskylässä. Olen pari kertaa yrittänyt hakea opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta en ole päässyt kouluun. Ajattelin epäonnistuneeni ja tunsin olevani muita huonompi. Nyt jälkeenpäin huomaan sen olleen johdatusta: jos olisin tuolloin päässyt opiskelemaan, en olisi nyt tullut tänne opistoon. Ajattelen tämän opistotalven olleen minulle tärkeä monellakin tapaa.
Olin vuosien ajan kärsinyt yksinäisyydestä Jyväskylässä. Olen ollut arka tutustumaan uusiin ihmisiin ja Jyväskylässä suurella rauhanyhdistyksellä en osannut pakottaa itseäni ihmisten joukkoon väkisin. Ilman uskovaisia ystäviä liu'uin koko ajan kauemmas uskosta. En enää jaksanut lähteä seuroihin. Oli niin helppoa löytää tekosyitä sille, miksi en ole lähdössä. Vaikka eihän seuroissa kavereiden takia käydä. Mutta seuroihin on mukavampaa lähteä, jos tietää ettei siellä tarvitse yksin olla.
Tänä talvena olen saanut uusia uskovaisia kavereita. Ja kuten opiston alussa toivoin, olen saanut vahvistusta uskolleni. Seuroihin lähteminen ei enää joka kerta ole kauheaa taistelua itseäni ja kiusauksia vastaan. Vaikka aina ei jaksaisikaan kuunnella korva tarkkana jokaista saarnaa, voi voimia saada myös yhdessä lauletuista virsistä ja Siionin lauluista.
Mutta miten olisi hyvä suhtautua elämään ja tuleviin koulu- ja työratkaisuihin? Huomaan eläneeni paljolti sitku-periaatteella. En ole oikein koskaan osannut olla tyytyväinen elämäntilanteeseeni vaan olen haaveillut jostain tulevasta paremmasta ajasta. Viime vuosina olen saanut vähennettyä tällaista ajattelutapaa, eikä se ole enää niin hallitseva. Usein olen saanut neuvoksi, että kannattaisi elää hetkessä eikä murehtia huomisesta – niin kuin pikkulintu ei huoli huomisesta tutussa laulussa. Mielessäni joudun edelleen kamppailemaan näiden kahden ajattelutavan välillä, ja on vaikeaa löytää tasapainoa. Mutta haluan oppia olemaan iloinen tästä päivästä ja niistä pienistä valonvälähdyksistä, jotka helposti jäävät huomaamatta, jos tähyää jonnekin kauas tulevaisuuteen.
Ja yritän luottaa johdatukseen. Johdatettiinhan minut takaisin tänne opistoonkin ja rakkaaseen Jumalan lasten joukkoon, jonka olin jo luullut kadottaneeni.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys