Sii­nä se möl­löt­tää, ma­ta­lal­la tum­mien kuus­ten yl­lä.

Minä juok­sen kuun va­los­sa, yri­tän py­syä ryt­mis­sä. As­kel­te­ni al­la ra­hi­see hiek­kai­sen tien poh­ja, on yh­täk­kiä sa­mal­la ta­val­la hai­ke­an hyvä ol­la kuin lap­se­na pa­la­tes­sa­ni ko­tiin ul­koa syy­sil­las­ta. Sa­man­lai­nen pak­ka­sen tuok­su, yh­tä pie­nek­si tun­nen it­se­ni nyt kuun al­la kuin sil­loin­kin.

Mie­lee­ni nou­see syys­kuun lo­pus­sa ta­pah­tu­nut kuun­pi­men­nys. It­se en jak­sa­nut läm­pi­mäs­tä vuo­tees­ta­ni nous­ta kuu­ta ihai­le­maan, mut­ta on­nek­si mo­net muut sen te­ki­vät. Kuun va­lon li­säk­si olen saa­nut vii­me ai­koi­na ul­koil­la myös re­von­tu­lien lois­tees­sa, pää ke­nos­sa olen tien var­res­sa ih­me­tel­lyt va­lo­jen ja vä­rien leik­kiä.

Ajat­te­len sitä, mi­ten mo­nia su­ku­pol­via sit­ten elä­neet ih­mi­set ko­ki­vat eri­tyi­set luon­no­nil­mi­öt vie­lä mei­tä­kin voi­mak­kaam­pi­na. Jos­kus il­mi­öt pe­lot­ti­vat, esi­mer­kik­si täy­del­li­nen kuun­pi­men­nys ja sii­tä joh­tu­va pu­nai­nen väri saa­tet­tiin näh­dä en­nus­merk­ki­nä tu­le­vil­le pa­hoil­le asi­oil­le. Il­mi­öi­den taus­tal­la ole­vaa me­ka­nis­mia ei vält­tä­mät­tä tun­net­tu, jo­ten sil­le täy­tyi kek­siä joku se­li­tys. Näin ovat syn­ty­neet useim­mat myyt­ti­set ta­ri­nat, jot­ka se­lit­tä­vät muun mu­as­sa maa­il­man syn­ty­mi­sen, ih­mis­la­jin ole­mas­sa­o­lon sekä eri­lai­set luon­no­nil­mi­öt. Re­von­tu­lil­le­kin löy­tyy al­ku­pe­räis­vä­es­töm­me saa­me­lais­ten pe­rin­tees­tä oma, mie­len­kiin­toi­nen ta­ri­nan­sa.

Myös us­kon­to­jen py­hät kir­jat si­säl­tä­vät useim­mi­ten se­li­tyk­sen näi­hin ky­sy­myk­siin. Saan mel­kein vuo­sit­tain kuul­la op­pi­lail­ta­ni ai­na­kin yh­des­ti ky­sy­myk­sen: ”Ope hei, oot­ko lu­ke­nut koko Raa­ma­tun läpi?” Ja: ”Us­kot­ko kaik­keen, mitä Raa­ma­tus­sa kir­joi­te­taan?” Vas­taan, et­tä en ole kos­kaan saa­nut lu­et­tua Raa­mat­tua kan­nes­ta kan­teen, en­pä edes lu­ke­mis­ta­ni Raa­ma­tun kir­jois­ta var­maan sai­si koot­tua yh­te­näis­tä, koko Raa­ma­tun kat­ta­vaa te­os­ta.

Jäl­kim­mäi­seen ky­sy­myk­seen olen yleen­sä vas­tan­nut vas­ta sen jäl­keen, kun olen en­sin ky­sy­nyt op­pi­laal­ta, mitä hän ky­sy­myk­sel­lään tar­koit­taa. Mo­nes­ti op­pi­laat tar­ken­ta­vat ky­sy­myk­sen­sä luo­mis­ker­to­muk­siin ja niis­sä ole­viin ris­ti­rii­tai­suuk­siin suh­tees­sa tie­teel­li­seen maa­il­man­ku­vaan. Tie­dos­tan it­se­kin ris­ti­rii­tai­suu­det, mut­ta mi­nul­le ne ei­vät ole luo­mis­ker­to­mus­ten kes­kei­nen an­ti, vaan tär­keim­mäk­si nou­see se, et­tä us­kon vah­vas­ti luo­mis­ker­to­muk­sen pää­sa­no­man ja koko Raa­ma­tun läpi kul­ke­van aja­tuk­sen ole­van tot­ta: Ju­ma­la on luo­nut kai­ken tä­män.

Maa­il­man­kaik­keut­ta ja sen ko­koa en pys­ty jär­jel­lä kä­sit­tä­mään. En myös­kään ym­mär­rä jär­jel­lä­ni luo­mis­ta­pah­tu­maa, vaan se­kin jää us­ko­ni va­raan. Mi­nul­le nämä tai­vaan va­lot ja kuun vaih­te­lut edus­ta­vat yh­te­nä osa­na Luo­jan suur­ta suun­ni­tel­maa. Oma pie­nuu­te­ni nii­den edes­sä saa mi­nut tois­tu­vas­ti tun­te­maan sa­moin kuin Psal­min ru­noi­li­ja tu­han­sia vuo­sia sit­ten: "Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä. Ih­meel­li­siä ovat si­nun te­ko­si, minä tie­dän sen."

Kuva: Sami Kaik­ko­nen