Näin erää­nä yö­nä un­ta. Unes­sa kul­jin hää­pu­vus­sa et­si­mäs­sä it­sel­le­ni saat­ta­jaa alt­ta­ril­le. Tu­le­va mie­he­ni odot­ti mi­nua kir­kos­sa. Unien tyy­pil­li­seen ta­paan ta­pah­tu­ma­pai­kat vaih­te­li­vat mie­li­val­tai­ses­ti: olin vä­lil­lä kou­lus­sa luo­kan edes­sä opet­ta­ja­na, vä­lil­lä lap­suu­te­ni ko­dis­sa ja tein myös yl­lä­tys­hyp­päyk­siä vih­ki­kirk­koo­ni, jos­sa pen­kit täyt­tyi­vät vie­rais­ta.

Unes­sa­ni ku­kaan ei pu­hu­nut. Ai­noa ää­ni syn­tyi pu­ku­ni hel­man ka­hi­nas­ta ja kir­kon­kel­lo­jen soi­tos­ta. Kui­ten­kin koh­taa­mi­sis­sa eri ih­mis­ten kans­sa tie­sin il­mais­see­ni saat­ta­jan tar­pee­ni ja tie­sin saa­nee­ni kaik­ki­al­la kiel­tä­vän vas­tauk­sen ky­sy­myk­see­ni. Lo­pul­ta olin taas kir­kos­sa sul­ha­se­ni kans­sa - ja hän­kin il­mai­si ha­lut­to­muu­ten­sa kul­kea kans­sa­ni kir­kon käy­tä­vää pit­kin!

He­rä­sin unes­ta­ni hy­myil­len.

Unes­ta seu­ran­nut hu­vit­tu­nut olo säi­lyi pit­kän ai­kaa aja­tus­te­ni lai­ta­mil­la. Poh­din myö­hem­min, mik­si olin unes­sa­ni jat­ku­vas­ti iloi­nen, vaik­ka ker­ta toi­sen­sa jäl­keen ih­mi­set kiel­täy­tyi­vät aut­ta­mas­ta mi­nua tär­ke­än ta­voit­tee­ni saa­vut­ta­mi­ses­sa.

Olen täl­lä het­kel­lä sink­kuu­te­ni kans­sa si­nut-vai­hees­sa. Pär­jään epä­es­teet­ti­ses­ti sut­tu­roi­tu­jen kat­to­lam­pun joh­to­jen ai­heut­ta­man kär­si­myk­sen kans­sa ja syön (yri­tän syö­dä) ilol­la koko vii­kon sa­maa maa­nan­tai­na teh­tyä ma­ka­ro­ni­laa­tik­koa. Vä­lil­lä iloit­sen myös pois­sa­o­lol­laan lois­ta­van avi­o­puo­li­son puo­les­ta, kun hä­nen ei tar­vit­se kuul­la jo­kais­ta viu­lu­ni esit­tä­mää ää­nen­mur­ros­ta il­tai­sin.

Tu­len siis toi­meen elä­mä­ni kans­sa. Eh­kä­pä sen vuok­si koin unes­sa­ni­kin hu­vit­ta­va­na sen, et­tä en pääs­syt avi­o­liit­to­ai­keis­sa­ni kir­kon eteis­tä pi­tem­mäl­le. Voi ol­la, et­tä to­del­li­ses­sa elä­mäs­sä en kos­kaan pää­se edes sin­ne as­ti, mut­ta niin kau­an kuin ti­lan­ne ei ai­heu­ta pään­sär­kyä, kaik­ki on hy­vin. Luo­tan sii­hen, et­tä jos mi­nul­le on tar­koi­tet­tu joku ih­mi­nen, hän tu­lee mi­nua vaik­ka ko­ti­o­vel­ta ha­ke­maan. Par­haas­sa ta­pauk­ses­sa olen hän­tä pi­hal­la vas­tas­sa.