Mitä tapahtuu, kun blogikirjoittajalle iskee tyhjän paperin kammo ja samanaikaisesti tulee väliaikainen suma töiden kanssa? Sekaan voi heittää vielä kroonisen muistamattomuuden, johon ei tunnu olevan avuksi edes huutomerkeillä ja KEPPIKIRJAIMILLA laitetut muistutukset työkalenterin sivuille. Varmaan arvaattekin, mutta palaan seurauksiin hetken kuluttua.
Täytyy kyllä tunnustaa, että tällä kertaa tyhjän paperin kammo ei iskenyt aivan heti. Tuttuun tapaan työskentely alkoi viime hetken paniikin vallassa älyttyäni, että lehteen tuleva teksti olisi pitänyt palauttaa edellisellä viikolla, loman aikana. Ja onneksi sain maanantaina töihin mennessäni mielestäni loistavan idean aiheesta! Illalla aloin työstää aihetta
Ja jatkoin sitä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Tekstiä tuli näppäimistöstä tulvimalla, aihe laajeni melkein pienen romaanin mittaiseksi (mukana vähän kirjallista liioittelua). Tajusin neljäntenä päivänä, että jotain muuta täytyy keksiä, tästä ei parane jatkaa.
Siinä kohdalla iski valkea tyhjyys eteeni. Mielen laidoilta ei kerta kaikkiaan aiemman vuodatuksen jälkeen tullut mitään, johon olisi voinut tarttua. Yritin yhtä aihetta ja punnersin toisen kimpussa, kolmas eteni otsikon tasolle. Turhauduin yrittäessäni työstää eri aiheita, kun jokainen niistä johti umpikujaan. Päätin jättää ajatukset hetkeksi lepäämään. Ja tässä kohdassa se tapahtui: kohtalokas unohdus, koko blogi unohtui mielestäni.
Samalla tavalla kuin blogitekstiä miettiessäni turhaudun välillä myös olemiseeni ja elämiseeni. Näin käy useimmiten silloin, kun huomaan arjessani, että aika ja voimat eivät enää riitä asioista huolehtimiseen, saati niistä nauttimiseen. Tekisi mieli unohtaa kaikki projektit, joita on itselleen haalinut ja aloittaa puhtaalta pöydältä.
Jostakin syystä olen tänä keväänä keksinyt itselleni erityisen paljon erilaisia projekteja. Jokainen niistä yksinään tuottaa minulle iloa. Nautin löytäessäni viulustani jotain tutuksi melodiaksi tunnistettavaa tai juostessani vaalenneissa kevätilloissa kuntoa kasvattamassa ja päätä tyhjentämässä. Olen myös kiinnostunut pääsykoemateriaalini aiheista, vaikka välillä vaatii erityistä sinnikkyyttä saada silmät pysymään auki työpäivän jälkeen jatkaessani luku-urakkaa.
Nautittaviksi tarkoitetut haasteet muuttuvat kuitenkin helposti velvollisuuksiksi, kun niitä on liikaa tai niitä ei pysty laittamaan tärkeysjärjestykseen. Monesti velvollisuuksiksi muuttuneet asiat ärsyttävät mieltäni niin, että se heijastuu myös lähipiiriini. En ehdi tai jaksa olla aidosti läsnä myöskään heille tai heidän kanssaan. Yleensä tämän tajuaminen on saanut minut viimeistään pohtimaan, missä vika ja mitä asialle voisi tehdä.
Useimmiten huomaan syyn turhautumiseeni ja sitä kautta ärtymykseeni löytyvän hyvin läheltä omaa nenänpäätäni. Syy, joka useimmiten on se, että alan huomaamattani nostaa tavoiterimaa yhä korkeammalle. On tietenkin luonnollista, että taitojen karttuessa myös tavoitteet nousevat, mutta jatkuva tähtiin kurkottelu alkaa ennen pitkää väsyttää. Itselleni on ollut tänä vuonna tärkeää, että viuluopettajani on toisinaan vuoden kuluessa palauttanut mieleeni sen alkuperäisen tavoitteen, jonka syksyllä soittamista aloittaessani itselleni asetin. Ja tavoite ei silloin suinkaan ollut se, että soittaisin vuoden lopussa kuin Pekka Kuusisto!
Pysähtymisestä ja pohtimisesta on seurannut useimmiten se, että harrastuksiin on taas syttynyt se kipinä, jonka vuoksi niitä alun perin olen alkanut tehdäkin. Tekemisen ilo taas on tuottanut hyvää mieltä, joka on kantanut elämän muillekin osa-alueille. Elämä on tuntunut omalta ja hallittavalta.
Omien tavoitteiden pohtiminen on useimmiten kohdallani tarkoittanut niiden madaltamista: tämä riittää tässä tilanteessa, olen onnistunut kyllin hyvin. Siksi tarvitsen välillä taukoja. Voisin melkein kirjoittaa tästäkin kalenteriin, niillä keppikirjaimilla taas, muistutuksen itselleni.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys