Va­paa­päi­vien vii­me het­kil­lä is­tuin taas soh­val­la­ni, aja­tuk­set pyö­räh­te­li­vät lais­kas­ti tu­le­van vii­kon tun­neis­sa ja men­nees­sä syk­sys­sä. Ker­ta­sin on­nis­tu­mi­sia ja epä­on­nis­tu­mi­sia, poh­din mitä niis­tä olen op­pi­nut. Olen­ko muis­ta­nut iloi­ta tar­peek­si, kun kaik­ki on men­nyt hy­vin? Olen­ko ot­ta­nut opik­se­ni vas­toin­käy­mi­sis­tä, vaik­ka ne ovat ol­leet­kin pie­niä? Olen­ko ha­lun­nut muut­taa aja­tuk­si­a­ni ja toi­min­taa­ni, kun sii­hen on ol­lut tar­vet­ta ja ti­lai­suus?

Ul­ko­na pi­me­äs­sä lois­taa va­lo­ne­liö, ik­ku­na toi­seen ko­tiin. Siel­lä asuu vie­raan maan vä­keä, hei­tä jot­ka ovat jou­tu­neet jät­tä­mään taak­seen oman tu­tun elä­män­sä. Läh­te­mään tän­ne, jos­sa mo­net asi­at ovat vie­rai­ta ja ta­vat ou­to­ja. Mie­tin, mi­ten it­se osai­sin suh­tau­tua sel­lai­seen ti­lan­tee­seen, jos se tu­li­si koh­dal­le­ni. Osai­sin­ko luo­pua mu­ka­vuuk­sis­ta, jot­ka tun­tu­vat it­ses­tään sel­vil­tä? Osai­sin­ko aloit­taa uu­den elä­män ja so­peu­tua vie­raa­seen kult­tuu­riin? Mil­tä mi­nus­ta tun­tui­si, mitä ajat­te­li­sin?

Ju­ma­la

An­na tar­peek­si.

älä lii­kaa su­rua, joka mu­ser­taa al­leen.

Yk­si­näi­syyt­tä, joka saa ko­din tun­tu­maan van­ki­lal­ta.

Tus­kaa maa­il­man kär­si­myk­ses­tä

jo­hon mi­nul­la ei ole riit­tä­väs­ti kei­no­ja aut­taak­se­ni kaik­kia.

Luu­loa, et­tä voi­sin aut­taa kaik­kia.

älä niin pal­jon on­nea, et­tä se sul­ki­si sy­dä­me­ni osat­to­mil­ta.

An­na iloa

toi­voa

rak­kaut­ta

hy­vyyt­tä.

Et­tä te­ki­sin mie­lel­lä­ni sen, mikä on osa­ni.

Luot­tai­sin, et­tä vie­lä kan­nat­taa teh­dä työ­tä huo­mi­sen eteen.

Huo­mai­sin, et­tä nur­ja­mie­lis­ten ja ki­vis­ten­kin kas­vo­jen ta­ka­na on lä­him­mäi­nen.

An­tai­sin an­teek­si. Use­am­min, hel­pom­min, no­pe­am­min. Pyy­tä­mät­tä.

An­na lah­ja­na­si se, mikä mi­nul­le nyt riit­tää.