Mak­sa­maan seu­ra­kun­nas­sa he­rä­si vil­kas kes­kus­te­lu jou­lu­pu­kis­ta. Uu­tis­ten mu­kaan te­o­lo­gi­an yli­op­pi­las oli pal­jas­ta­nut kir­kos­sa is­tu­vil­le lap­sil­le, et­tä lah­jo­ja ei tuo jou­lu­puk­ki vaan van­hem­mat. Mo­net ko­ki­vat, et­tä jo­tain sär­kyi las­ten maa­il­mas­sa. Piis­pa rau­hoit­te­li ti­lan­net­ta to­te­a­mal­la, et­tä pu­hu­ja ha­lu­si kri­ti­soi­da jou­lun kau­pal­li­suut­ta ja näin pi­täy­tyä kir­kon tee­maan jou­lun sa­no­mas­ta sekä ko­ros­taa pää­a­si­aa.

Mie­lee­ni nou­si mu­ka­via muis­to­ja pi­tä­mis­tä­ni las­ten jou­lu­kir­kois­ta. Usein yri­tin ha­vain­nol­lis­taa esi­tys­tä­ni ky­se­le­mäl­lä kuo­ris­sa ole­vas­ta jou­lu­kuu­ses­ta:

– Mikä on kuu­sen lat­vas­sa? Mik­si ylin­nä on täh­ti? Mik­si kuu­ses­sa on kynt­ti­löi­tä? Mik­si sii­nä on ko­ris­tei­ta, jot­ka muis­tut­ta­vat ho­pe­ao­me­nia? Mitä it­se kuu­si ku­vaa?

Näin pääs­tiin sii­hen, et­tä jou­lu­kuu­si­kin edus­taa kris­til­lis­tä sa­no­maa.

Ja jou­lu­puk­ki. Jou­lu­pu­kin juu­ret lie­ne­vät ny­kyi­sen Tur­kin alu­eel­la, Ana­to­li­as­sa, jos­sa ele­li 300-lu­vul­la My­ran piis­pa. Hän oli lap­si­ra­kas, an­toi lah­jo­ja ja suo­je­li hei­kom­pia. Piis­pan nimi oli Ni­co­la­os, jon­ka kai­ma on Nii­lo. Ni­co­la­ok­ses­ta tuli myö­hem­min las­ten, me­ren­kul­ki­jain ja kaup­pi­ai­den suo­je­lus­py­hi­mys, Pyhä Ni­ko­la­os, San­ta Clau­se.

San­ta Clau­se on yhä jou­lu­pu­kin nimi mo­nis­sa mais­sa. Jou­lu­lah­jat vies­ti­vät siis hy­vän mie­len ai­kaan­saa­mi­ses­ta, sii­tä et­tä ”ilois­ta an­ta­jaa Ju­ma­la­kin ra­kas­taa”. Lo­puk­si sopi las­ten kir­kos­sa lau­laa yh­des­sä muis­tu­tuk­sek­si par­haas­ta jou­lu­lah­jas­ta:

Kii­tos sul­le Jee­suk­sem­me, kal­lis Va­pah­ta­jam­me,

kun sä tu­lit vie­raak­sem­me, pa­ras jou­lu­lah­jam­me.

Tul­les­sa­si toit sä va­lon, lah­jat rik­kaat, run­sa­hat,

au­tuu­den ja an­teek­san­non, kaik­ki tai­vaan ta­va­rat.

Suo­meen­kin tuo jou­lu-uk­ko tai puk­ki lo­pul­ta kul­keu­tui. Muis­tan hy­vin, mi­ten lap­se­na kuun­nel­tiin kor­va ra­di­os­sa, kun Mar­kus-setä jut­te­li Kor­va­tun­tu­ril­la asu­vas­ta jou­lu­pu­kis­ta.

Lap­sen sa­tu­maa­il­maan kuu­luu jou­lu­puk­ki. Lap­si ”us­koo” jou­lu­pu­kin ole­mas­sa­o­loon sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä hä­nel­le sa­no­taan, et­tä koko puk­ki on sa­tua. Jos­sain vai­hees­sa pal­jas­tuu, et­tä puk­ki on­kin isä tai naa­pu­rin Vil­le, en­kä jak­sa us­koa, et­tä to­del­li­suu­den pal­jas­tu­mi­nen on ko­vin traa­gis­ta.

Is­tuin kau­an sit­ten pu­hu­jien ja seu­ra­kun­ta­van­hin­ten ko­kouk­ses­sa. Siel­lä joku he­rät­ti ky­sy­myk­sen, pi­täi­si­kö lap­sil­le ker­toa pie­nes­tä pi­tä­en, et­tä ”oi­ke­aa” jou­lu­puk­kia ei ole ole­mas­sa­kaan. On­ko oi­kein, et­tä lap­sil­le va­leh­del­laan? Pi­täi­si­kö jät­tää jou­lus­ta koko puk­ki pois ko­ko­naan?

Pu­kin syr­jäyt­tä­mi­sen puo­les­ta al­koi tul­la jo mon­ta esi­tys­tä. Kun­ni­oi­tet­tu saar­naa­ja Vil­le Suu­ta­ri käyt­ti pu­heen­vuo­ron. Hän hei­lut­te­li kä­si­ään per­soo­nal­li­seen ta­paan­sa ja lau­sui:

– Vel­jet rak­kaat! Ei lai­te­ta jou­lu­puk­kia pois vi­ral­ta. Hän­tä­hän me taas kaik­ki odo­tam­me!

Ylei­nen hil­peys ja hy­vän mie­len hy­ri­nä lo­pet­ti kes­kus­te­lun jou­lu­pu­kis­ta.