Maisteri Jani Alatalo väitteli tohtoriksi muutama viikko sitten vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuvasta Suomessa 1961–1985. Jos poimii vain väitöskirjan otsikoita lukematta itse tekstiä, saattaa saada hieman omituisen kuvan koko teoksesta:
”Suviseurat ja Ranuan pylväspyhimys”
”Taistelu pesukonetta vastaan”
”Kulttuurivihamielinen herätysliike”
”Onko keskustapuolue ainoa oikea puolue”
”SRK:n pimeät raha-asiat ja kieroutuneet sukupuolisuhteet”
Olin väitöstilaisuudessa. Luin väitöskirjan. Raflaavien otsikoiden alle sisältyy dokumentoitua asiaa. Väittelijä pyrkii työssään arvioimaan vanhoillislestadiolaisten julkisuuskuvaa eli sitä, millaisen kuvan nimenomaan moni liikkeen ulkopuolinen oli siitä saanut. Tästä kertoo silloinen media. Kuva ulkoa on paikoin erilainen kuin kuva sisältä.
Kun lestadiolaiset herätykset levisivät Haukiputaalle ja Pudasjärvelle 1800-luvun puolenvälin jälkeen, silloisen median, sanomalehti Pohjois- Suomen toimittaja matkusti varta vasten Haukiputaan kirkkoon. Siellä saarnasi Viktor Alfred Virkkula. Silloiselle lehdenlukijalle artikkeli antoi lestadiolaisuudesta tällaisen kuvan: ”Ensin oli kirkonmenot kuni ainaki, mutta keskisaarnan aikana alkoi kuulua ´u-uu-uuu´, joka vähän ajan päästä kiihtyi sellaiseksi ulinaksi ja ulvomiseksi, että oli jotensakin vaikea kuulla sanaakaan papin saarnasta.”
Kun Virkkula oli siirtymässä Haukiputaalta papin tehtävistä muualle, hän piti lähtösaarnan samaisessa kirkossa. Pohjois-Suomen toimittaja kommentoi: ”Kyllä oli sangen surkeaa nähdä ja kuulla sinä pyhänä, koska entinen väliaikainen saarnaajamme piti lähtösaarnan: se oli niin elämää ja melua hihhulien puolelta, että ajatteleva ihminen ei viitsinyt kuunnella vaan oli pakotettu lähtemään pois kirkosta. Papin saarnaa ei voinut kuulla ollenkaan; mikä huusi, mikä voivotti, mikä taputtaen käsiään hyppäsi kirkon penkissä.” Tälläkin tekstillä luotiin kuvaa lestadiolaisuudesta. Uskon, että ulkopuolinen koki liikutukset toisin kuin lestadiolainen.
80-luvulla alettiin kristillisyydessämme puhua avoimesta tiedottamisesta. Olin mukana monissa suviseurojen tiedotustilaisuuksissa, jotka olivat useimmiten asiallisia ja rakentavia. Eräänlaisiksi motoiksi muodostui kaksi periaatetta: Kristillisyydestä ja omakohtaisesta uskosta tule kertoa kysyjälle avoimesti ja rehdisti, kaikesta saa puhua paitsi ei anteeksiannetuista synneistä. Ja toiseksi, että jokainen kristitty omalla elämällään kertoo uskostaan. Jos ei jotain asiaa tiedä, on lupa tunnustaa tietämättömyytensä. On tärkeää olla aito, oma itsensä.
Minusta Pietari antoi jo kauan sitten kirjeessään viestintäohjeen tavallisille rivikristityille: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana." (1. Piet. 3:15–16.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys