Puhutaan ruuhkavuosista. Toisinaan ruuhkavuosien ruuhka huipentuu yhdelle päivälle käsittämättömänä sattumusten sarjana. Kerron nyt yhdestä alkusyksyn päivästä armon vuonna 2006. Uskallan kertoa, koska siitä on niin kauan, että mahdolliset rikokset ovat vanhentuneet.
Ruuhkavuosien päiviä helpottamaan olimme kehitelleet sukulaisnaisen kanssa lastenvaihtopäivät. Noin kerran viikossa hän toi alle kouluikäiset lapsensa meille hoitoon tai vastavuoroisesti minä vein omani heille. Noista päivistä jäi paljon mukavia muistoja. Serkut leikkivät mielellään keskenään ja me äidit saimme säännöllisesti vapaapäivän – tai käytyä neuvolassa, lääkärissä, kaupassa, kirjastossa, missä nyt ikinä oli tarpeen.
Tuona syksynä vanhin lapsemme oli jo muuttanut pois kotoa. Toinen oli ammattikoulussa, kolmas aloittanut opiston Jämsässä, neljä seuraavaa olivat peruskoulussa, 2-, 5-, 6- ja 8-luokkalaisia, ja loput neljä, iältään 4 kuukautta–5 vuotta, olivat kotihoidossa.
Arkiaamu alkoi lupaavasti 6-luokkalaisen pommiin nukkumisella, mikä ei tietenkään kovin kummoinen katastrofi ole suurperheessä. Yhtä lasta se harmittaa enemmän, toista vähemmän. Tätä nimenomaista lasta ehkä vähän keskimääräistä enemmän, tunnollinen ja kunnollinen kun oli luonnoltaan.
Kaikki opettajat ja muut lainkuuliaiset kansalaiset voivat hypätä seuraavan virkkeen yli: Lupasin pojalle, että hän voi syödä rauhassa aamupalan ja mennä vasta seuraavalle tunnille, koska yhden tunnin poissaolosta tulee vähemmän negatiivista huomiota kuin 20 minuutin myöhästymisestä.
Tästä voivat kaikki opettajat ja muut lainkuuliaiset kansalaiset palata taas jatkamaan lukemista.
Neljän oman pienen aamutouhujen jälkeen iloksemme saapui kolme serkkutyttöä, iältään 5-, 3- ja 1-vuotiaat. Etenkin 5-vuotiaiden tyttöjen välit olivat mitä lämpimimmät ja leikit sopuisia. 3-vuotiaiden touhuissa korostui säkenöivä elämänilo ja mielikuvituksen ehtymätön runsaus. 1-vuotiaan serkun ja oman pikkuista vaille 2 vuotta vanhan tyttöni kanssakäyminen oli lähinnä sitä, että juuri kävelemään oppinut serkku tarrasi sopivalla korkeudella keikkuvan tyttäremme päähän ottaakseen tukea horjuviin askeliinsa. Lisäbonuksena tuosta tukipilarista lähti aina eri vahvuisia ääniä riippuen siitä, mistä kohdasta siitä otti kiinni.
Jokainen, jolla on ollut edes hetkittäin seitsemän alle kuusivuotiasta hoidettavana, saattaa kuvitella, millainen luovan ja innokkaan energian määrä huushollissa poreili. Kun tähän poreilevaan taaperoenergiaan lisää laryngiitistä toipuvan rintalapsen, jolla joka yskäisyllä törähtää tavaraa vaippaan, sekä tulisella kiireellä opistolle lähtöön valmistautuvan teinin, jolla – paha kyllä – on vielä huomattava määrä pyykkiä pestävänä ja viikattavana ennen lähtöä, voi olla varma, että ainakaan äiti ei istuskele peukaloita pyörittelemässä. Joku muu sen sijaan pyöri, ja vinhasti pyörikin.
Benign paroxysmal positional vertigo tarkoittaa hyvänlaatuista asentohuimausta. Sellainen kohtaus saattaa tulla, jos on ensin 18 vuoden ajan kanniskellut päivät ja imettänyt yöt lapsukaisia, ja sitten yrittää puhua puhelimessa pitäen puhelinta olkapään ja korvan välissä, ja viikata samalla pyykkejä. Suuresta pyykkikasasta on konkreettista hyötyä silloin, kun benign paroxysmal positional vertigo -kohtaus iskee sen äärellä. Mitään todellista vahinkoa ei nytkään aiheutunut siitä, että pötköttelin hetken aikaa pyykkivuoren rinteellä saattelemassa horisonttia hurjasta kierteestä vakaaseen vaakatasoon.
Jatkuu ensi numerossa...
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Annika Hintsalalle kertomuskirja oli kolmas toimitettava laatuaan. Omasta elämästä löytyy samaistumispintaa yläkouluikäisille suunnattuihin kertomuksiin. – Ensi vuoden syksyllä meillä on neljä lasta yläkoulussa. Sitä palaa tällaisia tekstejä käsitellessä mielessään sinne omaan yläasteaikaan ja siihen, millaista oli olla sen ikäinen.
Anna Hintsala
Nuoret tarttuvat kirjoihin yhä harvemmin. Kannattaako kirjoja enää ylipäätään tehdä? Edessä monta kesää -kokoelman toimittaja Annika Hintsalan vastaus on kyllä. Lukeminen avartaa ajattelua.