”Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut.” (Ps. 139:16.)

Tä­nään on elä­mä­ni 20719. päi­vä. Jo en­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli Ju­ma­la luo­nut tä­män­kin päi­vän, jol­loin kir­joi­tan en­sim­mäis­tä blo­gi­kir­joi­tus­ta­ni Päi­vä­mie­heen. Se on ih­meel­lis­tä ja häm­mäs­tyt­tä­vää. Da­vid ai­ka­naan kum­mas­te­li sa­maa: "Mis­sä olen­kin, min­ne me­nen­kin, sen sinä tie­dät, jo kau­kaa sinä näet ai­kee­ni” (Ps. 139:2). Tai­vaan Isä näki jo kau­kaa, et­tä mi­nua odot­taa täl­lai­nen teh­tä­vä ja jär­jes­te­li asi­oi­ta ja elä­mää si­ten, et­tä sen vas­taa­not­ta­mi­nen ai­heut­ti pal­jon ys­käh­te­lyn si­jaan vain vä­hän ys­käh­te­lyä. Hän tie­si myös sen, mil­lä mie­lel­lä tätä kir­joi­tus­ta nyt nä­pyt­te­len. Saat­taa ol­la, et­tä myös muut blo­gis­tit aa­vis­ta­vat tun­te­mi­se­ni.

”Kul­jen tai le­pään, kai­ken olet mi­tan­nut, pe­rin poh­jin sinä tun­net mi­nun te­ke­mi­se­ni” (Ps. 139:3). Neu­lon tai luen, soi­tan tai pyyk­kään, kai­ken Ju­ma­la tie­tää. Hän on mi­tan­nut pe­rin poh­jin käyt­tä­mä­ni lan­gat ja kuun­nel­lut (eh­kä vä­hän ir­vis­tä­en?) Bac­hin pre­lu­dien vir­he­lyön­nit. Hän tie­tää myös, mis­sä ne kaik­ki pe­su­ko­neen syö­mät pa­rit­to­mat su­kat ly­myi­le­vät.

”Kie­lel­lä­ni ei ole yh­tä­kään sa­naa, jota sinä, Her­ra, et tun­ti­si” (Ps. 139:4). Näp­pik­sel­tä­ni ei siir­ry Word-tie­dos­tol­le ai­nut­ta­kaan sa­naa, jota Ju­ma­la jo etu­kä­teen ei oli­si tien­nyt. Hän on näh­nyt cont­rol-tse­tat ja cont­rol-äk­sät, ja sen­kin, mi­ten sor­met kom­pas­te­le­vat, kun ei­vät eh­di aja­tus­ten mu­kaan. Hän tie­tää päi­vä­kir­jan kou­ke­rot ja kyy­nel­tah­rat, ja sen­kin, mitä olen lu­ke­nut ja kuun­nel­lut (vii­mem­mäk­si Lou­i­sa M. Al­cot­tin Pik­ku nai­sia eng­lan­nik­si, et­tä op­pi­sin. En ole vie­lä op­pi­nut.)

”Sinä suo­jaat mi­nua edes­tä ja ta­kaa, sinä las­ket kä­te­si mi­nun pääl­le­ni” (Ps. 139:5). Tai­vaan Isä lä­het­ti en­ke­lin­sä var­je­le­maan, kun vii­si vuot­ta sit­ten ys­tä­vän syn­ty­mä­päi­vil­tä pa­la­tes­sa tör­mä­sim­me tiel­le kaa­tu­nee­seen koi­vuun. Suu­rin osa en­ke­lien var­je­lu­toi­mis­ta on kui­ten­kin to­den­nä­köi­ses­ti jää­nyt mi­nul­ta huo­maa­mat­ta – mi­tään­hän ei ole sat­tu­nut. Eri­tyi­sen loh­dul­li­sel­ta tun­tuu aja­tus sii­tä, et­tä Tai­vaan Isä las­kee kä­ten­sä mi­nun pääl­le­ni. Sen kä­den al­la on tur­va ja suo­ja.

”Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan si­nun suun­ni­tel­ma­si, Ju­ma­la, kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä!” (Ps. 139:17.) Nuo­re­na ajat­te­lin, et­tä mi­nus­ta tu­lee kä­ti­lö. Jos joku oli­si sa­no­nut, et­tä vii­si­kymp­pi­se­nä alan kirk­ko­her­ran­vi­ras­ton­tä­dik­si, oli­sin eh­kä vä­hän nau­res­kel­lut. Ju­ma­lal­la oli kui­ten­kin nä­kö­jään täm­möi­nen suun­ni­tel­ma va­ral­le­ni, ja täy­tyy myön­tää, et­tä se­kin suun­ni­tel­ma oli yli­ver­tai­nen. Ta­sai­nen, mu­ka­va työ ja mie­lui­sat työ­ka­ve­rit, tar­peek­si hyvä palk­ka ja riit­tä­väs­ti ai­kaa ja voi­mia har­ras­taa mu­ka­via asi­oi­ta – ei voi va­lit­taa. Ju­ma­la on suun­ni­tel­lut myös sen, mi­ten per­hee­ni kas­vaa ja rön­syi­lee. Ne suun­ni­tel­mat vas­ta yli­ver­tai­sia ovat­kin!

”Tut­ki mi­nut, Ju­ma­la, kat­so sy­dä­mee­ni. Ko­et­te­le mi­nua, kat­so aja­tuk­sii­ni. Kat­so, olen­ko vie­raal­la, vää­räl­lä tiel­lä, ja oh­jaa mi­nut iki­ai­ko­jen tiel­le.” (Ps. 139:23-24) Tämä ru­kous ve­tää sa­nat­to­mak­si. Tut­ki mi­nut, Ju­ma­la, ja var­je­le us­ko­mas­sa, tuli mitä tuli. Var­je­le jou­tu­mas­ta vää­räl­le tiel­le, vie­rail­le uril­le. Ta­lu­ta tai­vaa­seen. Myös kaik­ki rak­kaat.