Mauno Kinnunen
Mauno Kinnunen
Blogitekstin lähettämisen yhteydessä viestittelimme Päivämiehen blogiemon kanssa sitä sun tätä. Tulipa juttua myös lapsiperheitä kuormittavista erilaisista kiusankappaleista kuten kihomadoista ja päätäistä. Ah, mitkä jutunaiheet! Tulipa mieleen kahden vuoden takainen kokemus.
Nuoremme oli palannut Espanjan matkalta. Reissu meni päällisin puolin hyvin – tai just päällisin puolin se ei sittenkään niin hyvin mennyt, sillä hänen päälypuolensa oli vaivattu. Hennolla äänellä todetut sanat huusivat jättiviestiä:
– Mulla taitaa olla syyhy.
Alkoi monenlaiset selvitykset tuon uuden pienen vieraamme suhteen. Onko meillä edes sellaista, edes yhtä yksilöä? Vai ovatko he sittenkin tulleet kyläilemään koko suvun voimin?
Erilaisten mutkien jälkeen tulimme siihen tulokseen, että tartunta on mahdollinen. Ja sillä hetkellä kaikki kankaiset tavarat olivat mahdollisia syyhypunkin sukukokouspaikkoja. Ahdisti mutta tartuimme tomerina toimeen. Näimme asiassa myös hyvää, kun tuli pestyä likaista puhtaaksi, myös tehtyä inventaariota enemmän ja vähemmän turhista tavaroista. Joulusiivous etukäteen – tai no, emme yleensäkään sellaista ole tehneet, mutta nyt kylläkin.
Hmmm, joulu taas lähestyy. Voiko se tulla kotiimme, jos ei isolla vaihteella siivoa ja viikkotolkulla? Tuli mieleen värssynpoikanen, jonka joskus aiemmin olen raapustanut.
Jouluja
valmistuu
siellä
täällä.
Sielläkin
missä
ei valmistella
missä käsi ei liiku
vain vähän vapisee
yhtyy mieli
kiitokseen
rukoukseen
jouluiseen.
Koskettaa
mieltä
Lapsi
äskensyntynyt.
On hyvä pysähtyä miettimään, voiko joulun valmistelu saada niin isot mittasuhteet, että huomaamatta tulee kantaneeksi olkivuoteen lapsineen kauemmaksi sydämen sopukoista?
Se kahden vuoden takainen syyhyepäily sai meidät kumminkin siivoamaan tosi isosti. Vajaa kaksikymmentä makuusijaamme sai tuntea imurin imun jälkeen puhtaan lakanan tuoksua. Veimme jopa peitot ja tyynyt pesulaan, vaikkei ohjeiden mukaan olisi tarvinnut. Vanha asuntovaunumme sai sisuksiinsa monenlaista kudetta, sillä pitkä poissaolo ihokontaktista veisi hengen kutsumattomilta vierailtamme. Painotus, vahva painotus, sanalla ´kutsumattomilta´. Sokkeloiseen rintamamieslinnaamme teimme kaksi pientä koppia, jotka rajasin isoilla levyillä muusta tilasta. Eristetyille alueille ei saanut mennä, koska vippasimme sinne erinäisiä nyssäköitä tekeytymään vieraista vapaiksi.
Ensimmäinen suurliputus sujui melko hyvin, sitten kun vauhtiin päästiin.
Oli jo ilta pitkällä, kun perheemme kymmenet raajat pidikkeineen ja väliosineen olivat peseytyneet ja saaneet syyhyrasvaa osakseen. Aamulla uusi suihkukierros, puhtaat pyyhkeet kerran käytettynä pesuun. Ei tullut mieleen, mitä tekisi ajan kuluksi – se tuntui kulkevan!
Elimme viikon aika lailla omissa oloissamme. Monet läheisemmekään eivät taida pitää kaikista kutsumattomista vieraista, eivätkä myöskään nuhaisista nenistä, joita perheessämme alkoi olla loppuviikkoa kohti. Sitten koitti toisen suurliputuksen aika ja rasvausrituaali. Oli perjantai-iltana ihana huokaista, tässä se toivottavasti olikin!
Lauantaille riitti pyykkiä ja myös yksi ikävä uusi uutinen, ei Peräpohjolasta mutta jotenkin sieltä päin. Yksi lapsistamme tuli ärsyyntyneenä kertomaan terveisensä syömäputken loppupäästä:
– Mulla saattaa olla mato...
Ei oikein ollut intoa kuulla tuota, ei sitten millään! Ei, vaikka tuo lapsi ei ollut asiaan millään tavalla syyllinen. Hän on fiksu, pesee kädet vessareissuilla, pitää kynnet lyhyinä saksien avulla, ei hampaiden. Miksi tämä rakas lapsi joutuu taas tähän tilanteeseen? Aiemminkin on ollut niin, ettei muilla perheessämme ole ollut kihomatoja mutta hänellä on. Onko hänen luokallaan kenties joku, jonka kautta saa tartunnan vaikkapa ruokailussa? Ei auttanut leikkiä salapoliisia Voikkaan idyllisessä maisemassa vaan oli pantava otsavalo päähän ja oltava tarkkana. Tai siis vaimoni se oli, se salapoliisi, joka löysi havainnon pienestä rikollisesta, joka ilmaantui rikkomaan orastavaa rauhaa pyykkisotamme keskellä. Oli jo yö, muu pesue oli unten mailla puhtaissa lakanoissaan. Eivät tienneet, että pian nekin lakanat ovat jälleen pesukoneen hurjassa kyydissä.
Aamulla laulettiin hoosiannaa useissa kirkoissa ja kodeissa. Meillä ei niinkään. Annettiin punaisia pillereitä erikokoisiin suihin. Meitä vanhempia ei hirveesti laulattanut; pyykkikone lauloi jo kymmenettä päivää täyttä häkää ja vieläpä poikkeuksellisesti pyhäpäivänäkin.
Juuri kun oli tuntunut, että kankainen vuori oli laskeutunut lähemmäksi maata, niin se kasvoi taas suureksi. Niin suureksi, että alkoi varjostamaan mieliämme, joka oli tähän asti pysynyt valon puolella. Tuo varjo kasvoi niin isoksi, että se alkoi varjostamaan Siionin vuoren rinteitäkin. Niitä rakkaita rinteitä, joissa usein olemme kokeneet elomme sellaiseksi, juuri sellaiseksi, minkä Jumala on meille hyväksi nähnyt. Ja siellä omalla peltotilkullamme työn ja vaivan keskellä on monesti kaikunut elämän ja siunauksen äänet. Vaan nyt oli toisin. Nyt siellä turmeluksen tuulet puhalsivat ja saivat tuntemaan mahdottomaksi tämän tilanteen, koko elämän. Kylmä kulki kukkivaan rinteeseen.
Tilannetta ei auttanut yhtään se, että kaiken lisäksi aloin itse olla heikkona parin päivän flunssasta. Kuumettakin oli ollut. Kuumemittari ei ollut jäänyt pesimään vain yhteen kainaloon vaan analysoi useampaa ja liian isoista lämmöistä kertoi. Ja jos pikkuväki ei aina hoksannut, missä korvat sijaitsevat – me aikuisethan toisinaan epäilemme niiden olemista – niin nyt kipu kertoi monelle tarkan paikan. Siionin vuoren aurinkoinen rinne oli yhden peltotilkun kohdalta muuttunut täysin syksyiseksi.
Räntäsateen tuntua lisäsi ekaluokkalainen, joka tämän tästä nosteli hihaansa. Kipeänä ei ollut se olkavarsi, johon pari päivää sitten oli laitettu influenssarokotus. Ei, vaan nyt oli se toinen. Oliko lie raapinut huvikseen olkapään seutua vai mistä lie oli tulehdus saanut alkunsa. Siinä se kumminkin oli, vajaa kymmensenttinen punainen rinkula, jonka keskellä valkoinen mätäpiste. Paikallinen tulehdusreaktio. Kainalokin kipeä, imusolmukkeet kai ne siellä yrittävät toimia pikkulikan parhaaksi.
Miksi kaikki nämä meille? Ja reilun viikon sisällä! Eihän nämä nyt mitään vakavia sairauksia olleet tai henkeä uhkaavia, vaikka toki puolivuotiaan Hilman tukkoisuus sai jo varautumaan imutehtävään. Kävi se ambulanssikin mielessä. Jotenkin tuo yksittäisten juttujen suma ja siitä johtuva työmäärä puski paineita muuallekin kuin pesukoneen poistoletkulle. Epäilysten sumentama mieli alkoi nähdä epäreiluutta ilmassa. Sitä alkoi olla niin paljon, ettei Jumalan kasvot oikein meinanneet näkyä. Ja jos ne ei näy, niin eihän silloin hänkään näe meitä. Eihän?
Tuli ilta. Tuli uusi aamu. Paljon oli likaa kulkenut pesukoneen läpi. Monet kankaat olivat veden voiman ja lingon rieputuksen jäljiltä entistä puhtaampia.
Sielut tahriintuneet olivat myös saaneet osansa siivouksesta. Askeleet olivat arkana käyneet toisen heikon luo. Oli kuulunut hiljaista soperrusta, aivan kuiskausta, että saako vielä uskoa synnit anteeksi. Ja saihan sitä, Jeesuksen nimessä ja veressä! Oli kristallinkirkas armonvesi pyyhkäissyt kaiken pahan pois, oli sielu kuin putipuhdas riepu, armontuulessa kuivanut. Pian kotimme täytti valo, auringonkukkaset kasvoivat kohisten mielen niitylle. Ei syksystä ollut hitustakaan jäljellä.
Ja Jumalan kasvot, hetken kuin sumun takana olleet, loistivat yhä kaiken yläpuolella. Hän oli nähnyt tilanteemme koko ajan ja edelleenkin näkee. Hän sallii meille koettelemuksia, emmekä aina ymmärrä niiden tarkoitusta. Niitä suurempi on hänen rakkautensa. Se rakkaus ei päästä kädestämme epäilystenkään hetkellä. Mikä turva ja rauha jo elämämme päivinä! Mikä taivaan ihanuus matkamme jälkeen!
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Joulun sanomaa Vanhan testamentin lupauksesta Jeesuksen syntymään. Yksinlauluja ja duettoja kitaran, jousikvartetin ja basso continuon säestyksellä sekä lauluyhtye- ja soitinmusiikkia.
Tämänvuotisen joululehden teemana on lupaus. Lehdessä käydään läpi sekä Jumalan lupauksia ihmisille että ihmisten lupauksia Jumalalle ja toisilleen.