Saa­ra Kel­lo­saa­ri

Sel­kä on jo käy­nyt ku­ma­raan ja as­kel hi­das­tu­nut, mut­ta edel­leen sy­dän täyn­nä rak­kaut­ta ja kii­tos­ta hän tart­tuu vai­mo­aan kä­des­tä. He as­kel­ta­vat seu­ra­tel­tas­ta koh­ti il­ta-au­rin­gos­sa kul­tai­se­na kyl­pe­vää kent­tää. Tel­tan ovi­au­kol­la he sei­sah­tu­vat het­kek­si, hän kat­sah­taa vai­moon­sa ja hy­myi­lee.

Hän is­tuu yk­sin pit­kän seu­ra­pen­kin pääs­sä. Ke­vyt tuu­len­vi­re hei­lut­taa telt­ta­kan­gas­ta ja vii­len­tää mu­ka­vas­ti sel­kää. Hän ris­tii kä­ten­sä ja yh­tyy esi­ru­kouk­seen. Us­koo, et­tä Ju­ma­la kuu­lee kaik­kein ää­net­tö­mim­män­kin huo­kauk­sen, ja mie­les­sään li­sää ru­kouk­seen vie­lä yh­den pyyn­nön.

Seu­ra­kent­tää koh­ti ete­ne­vä ih­mis­mas­sa kul­jet­taa hän­tä mää­rä­tie­toi­ses­ti eteen­päin. Hän päät­tää kul­kea hil­jal­leen ja tun­nus­tel­len. Ajat­te­lee, mi­ten si­säl­tä huu­ta­va epä­var­muus ta­voit­taa ym­pä­ril­lä kul­ke­vat, mut­ta ku­kaan ei ole kuu­le­vi­naan. Syr­jä­sil­mäl­lä tark­kai­lee va­ro­vas­ti ym­pä­ril­leen, et­sii ih­mis­ten kat­seis­ta kum­mek­sun­taa ja ih­met­te­lyä. Sit­ten sy­dä­men­lyön­nit tyyn­ty­vät as­kel­ten vä­hi­tel­len mu­kau­tu­es­sa reip­paa­seen vauh­tiin. Ruo­ka­jo­nos­sa hän­tä odo­tel­laan jo. Tun­tuu hy­väl­tä ol­la taas tääl­lä.

Hän ei enää ky­ke­ne omin avuin liik­ku­maan vuo­tees­saan. Lou­naan jäl­keen hoi­ta­ja pyyh­kii hä­nen suu­pie­len­sä, las­kee vuo­teen pää­dyn alas ja aut­taa hä­net mu­ka­vaan asen­toon. Ra­di­on vie­res­sä ole­vaan kel­tai­seen muis­ti­lap­puun on si­ni­sel­lä mus­te­ky­näl­lä kir­jo­tet­tu oi­kea taa­juus. Ra­dio sä­ri­see, ja sit­ten pie­nes­sä huo­nees­sa kai­ku­vat sa­nat an­teek­si­an­nos­ta. Vuo­tees­saan hän lii­kah­taa vä­hän, sel­väs­ti tun­nis­taa.

Kaik­kein nuo­rim­man vaa­le­an­si­ni­nen ke­sä­hat­tu on luis­kah­ta­nut vi­noon, pie­net sil­mät pai­nu­vat vä­hi­tel­len kiin­ni. Hän py­säyt­tää vau­nut, naut­tii het­ken rau­has­ta ja jat­kaa taas pu­heen kuun­te­le­mis­ta. Sa­mal­la poh­tii, sai­si­ko su­vi­seu­ra­pu­heis­ta kuun­te­le­mis­taan ha­ja­nai­sis­ta lau­seis­ta koot­tua edes yh­tä ko­ko­nais­ta saar­naa. Pian pie­net sor­met taas tart­tu­vat hä­neen, esit­te­le­vät on­nel­li­se­na peh­men­nyt­tä tu­li­ais­ta. Muut­kin ovat jo eh­ti­neet hä­nen luok­seen. Kiuk­ku näyt­tää su­la­neen sa­maa tah­tia jää­te­löi­den kans­sa. Hän nos­taa sil­män­sä ja vas­taa hy­myyn.

He huo­maa­vat toi­sen­sa jo kau­kaa, mo­lem­mat ko­hot­ta­vat pie­nes­ti kä­ten­sä ter­veh­dyk­seen. He ha­laa­vat va­ro­vas­ti, vie­lä vie­rai­ta toi­sil­leen. Ja­ka­vat sa­man hil­jai­sen toi­veen en­sim­mäi­ses­tä ys­tä­vyy­des­tä. Aluk­si aras­tel­len vaih­ta­vat vii­mei­sim­piä kuu­lu­mi­sia, sit­ten iloa kas­voil­laan kään­näh­tä­vät ja suun­taa­vat koh­ti ra­vin­to­lan ka­tok­sia.

Eh­tool­li­sen jäl­keen hän is­tuu seu­ra­tel­tan kes­ki­vai­heil­la, seu­rai­lee eh­tool­lis­pöy­tään kul­ke­via. Kuun­te­lee si­vuil­ta, edes­tä ja ta­kaa tul­vi­vaa lau­lua. Joku hä­nen ohit­seen hil­jal­leen kä­ve­le­vä yh­tyy vir­teen kul­kies­saan ys­tä­vien­sä kans­sa koh­ti eh­tool­lis­pöy­tää. Yh­täk­kiä tuo näky kos­ket­taa, vah­vis­taa. Täl­lä pui­sel­la pen­kil­lä on help­po us­koa ja luot­taa. Toi­vot­ta­vas­ti huo­men­na­kin, ja kaik­ki­na päi­vi­nä.

– –

Su­vi­seu­ra-alu­eel­la on yh­tä mon­ta eri­lais­ta elä­män­ta­ri­naa kuin on seu­ra­vie­ras­ta­kin, yh­tä mon­ta eri­lais­ta su­vi­seu­ra­mat­kaa. Mat­ka Su­vi­seu­roi­hin voi ol­la las­ket­ta­vis­sa mi­nuu­teis­sa, tun­neis­sa, päi­vis­sä, vii­kois­sa, kuu­kau­sis­sa tai vuo­sis­sa.

Hyvä Ju­ma­la. Suot­han Su­vi­seu­rat, jois­sa seu­ra­vie­rai­ta saa vir­voit­taa an­teek­si­an­ta­mus, ar­mo ja rau­ha. An­na kes­ki­näi­sen rak­kau­den ja läm­mön kul­kea sy­dä­mes­tä sy­dä­meen, an­taa loh­tua, voi­maa ja toi­voa jo­kai­sen si­sim­pään. Kan­taa ke­sään, syk­syyn, ke­vää­seen ja taas ke­sään.