Mark Hend­rick­son

Kun erää­nä aa­mu­na he­rä­sin, mie­lee­ni juo­lah­ti sana ”hoi­ta­mi­nen”. Vii­me vuo­si­na hoi­ta­mi­ses­ta on pu­hut­tu pal­jon.

Me voim­me hoi­taa mo­nel­la ta­val­la. Jos­kus hoi­dam­me ih­mis­tä, joka ei pys­ty pi­tä­mään huol­ta it­ses­tään. Hoi­ta­mi­sen koh­tee­na voi ol­la per­heen­jä­sen, puo­li­so tai jopa van­hem­pi, jota lap­set hoi­vaa­vat. Hoi­don tar­ve voi joh­tua sai­rau­des­ta, ta­pa­tur­mas­ta tai ikään­ty­mi­ses­tä, jon­ka ta­kia päi­vit­täi­nen apu on vält­tä­mä­tön­tä.

Hoi­ta­mis­ta on myös se, et­tä au­tam­me tois­ta te­ke­mään rat­kai­su­ja ja tar­jo­am­me emo­ti­o­naa­lis­ta ja fyy­sis­tä tu­kea ar­jes­sa. Tie­däm­me per­hei­tä, joi­den jä­se­nil­lä on hy­vin vai­kei­ta ja haas­ta­via ter­vey­son­gel­mia. Sil­loin­kin meil­lä on halu hoi­taa ja hoi­va­ta riip­pu­mat­ta sii­tä, min­kä ikäi­sis­tä ih­mi­sis­tä on kyse. Mo­nes­ti per­he saa osak­seen pal­jon hoi­vaa jo en­nen kuin ra­kas lä­hei­nen nuk­kuu pois täs­tä ajas­ta.

Hoi­ta­mi­nen ei ra­joi­tu vain omaan per­hee­seen. Sen koh­tee­na voi ol­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan jä­sen tai ul­ko­puo­li­nen­kin. Ha­lu­am­me usein aut­taa edes vä­hän, ja pie­ni­kin apu on mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

On ole­mas­sa myös hen­gel­lis­tä hoi­ta­mis­ta.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa saat­taa ol­la si­sar tai veli, jon­ka on vai­kea us­koa tai joka on ek­sy­nyt eri po­lul­le. Se voi ol­la iso­van­hem­pi, van­hem­pi, puo­li­so, per­heen­jä­sen, ra­kas ys­tä­vä, jon­ka olem­me tun­te­neet vuo­si­kau­sia, tai sa­tun­nai­nen tut­ta­va. Ti­lan­ne voi ol­la hy­vin vai­kea per­heel­le, jon­ka lä­hei­sis­tä joku on ek­sy­nyt har­haan.

Voim­me pu­hua vain omas­ta ko­ke­muk­ses­tam­me, em­me ke­nen­kään muun puo­les­ta. Mei­dän täy­tyy tut­kia omaa sy­dän­täm­me ja tun­tea oma ti­lam­me. Eh­kä au­tam­me mie­lel­läm­me ajal­li­sis­sa asi­ois­sa, mut­ta olem­me hi­taam­pia ot­ta­maan yh­teyt­tä, kun kyse on hen­gel­li­sis­tä asi­ois­ta.

Tun­nem­me ar­kuut­ta ja heik­kout­ta ja mie­tim­me, kuin­ka joku mi­nun kal­tai­se­ni voi­si kes­kus­tel­la us­kon asi­ois­ta. Aja­tuk­set har­hai­le­vat mo­neen suun­taan. Eh­kä pi­täi­si soit­taa heil­le – mut­ta se­kin tun­tuu ko­vin vai­ke­al­ta. Ky­sym­me it­sel­täm­me: mik­si olen niin hi­das ot­ta­maan yh­teyt­tä? Usein ru­koi­lem­me: ”Ju­ma­la, an­na mi­nul­le voi­maa ja oi­ke­an­lai­sia sa­no­ja”, vaik­ka yh­tey­den ot­ta­mi­nen tun­tuu­kin han­ka­lal­ta.

Us­ko­vai­set ta­paa­vat sa­noa: ”Jos huo­maat, et­tä har­hai­len, tule va­roit­ta­maan mi­nua. Ha­lu­an py­syä kes­kel­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.” Mei­dän pi­täi­si ol­la avoi­mia ja ky­syä toi­sil­tam­me va­paas­ti us­kon asi­ois­ta. Jos em­me tun­ne iloa, kun ko­koon­num­me seu­roi­hin, mei­dän tu­li­si poh­tia, mis­tä se mah­taa joh­tua.

Saat­taa käy­dä niin­kin, et­tä em­me ole suun­ni­tel­leet me­ne­väm­me ta­paa­maan jo­ta­ku­ta, mut­ta tör­määm­me hä­neen seu­rois­sa, kau­pun­gil­la tai jos­sa­kin muu­al­la. Sil­loin eh­kä huo­maam­me, et­tä sii­nä saat­taa­kin ol­la hyvä ti­lai­suus. Ju­ma­la an­taa meil­le so­pi­van het­ken pu­hel­la asi­ois­ta. Täl­lai­set kes­kus­te­lut ovat eh­kä vai­kei­ta, ja toi­nen osa­puo­li voi aset­tua puo­lus­tus­kan­nal­le. Mut­ta jos lä­hes­tym­me hän­tä aral­la ja nöy­räl­lä mie­lel­lä, on hel­pom­pi sekä pu­hua et­tä kuun­nel­la.

Muis­tan ar­tik­ke­lin, jon­ka kir­joit­ti nyt jo vuo­sia sit­ten le­poon pääs­syt veli. Hän to­te­si, et­tä jos joku elä­vän seu­ra­kun­nan jä­sen nou­see vas­tus­ta­maan Py­hän Hen­gen ope­tuk­sia, oh­jei­ta ja pää­tök­siä, jot­ka Ju­ma­la on sal­li­nut las­ten­sa tuo­da esiin hä­nen seu­ra­kun­nas­saan, tuo hen­ki­lö on us­ko­ne­lä­mäs­sään jou­tu­nut tot­te­le­mat­to­muu­teen Ju­ma­lan sa­naa ja hen­keä koh­taan.

Hen­gel­li­nen hoi­ta­mi­nen on vält­tä­mä­tön­tä, vaik­ka se vai­ke­aa on­kin. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa ei voi ol­la kah­ta eri­lais­ta hen­keä.

Kun hoi­toa tar­vi­taan, me em­me lä­hes­ty hoi­det­ta­vaa yl­hääl­tä vaan al­haal­ta nöy­ryy­des­sä ja heik­kou­des­sa. Me em­me ole täy­del­li­siä ja voim­me teh­dä vir­hei­tä. Omien vir­hei­den myön­tä­mi­nen saat­taa ol­la vai­ke­aa, ja se ko­et­te­lee yl­peyt­täm­me. Nuh­te­lu voi lou­ka­ta. Mut­ta jos lan­gen­nut ih­mi­nen nä­kee vir­heen­sä, hä­nel­le saar­na­taan evan­ke­liu­mi, ja sii­tä seu­raa suu­ri ilo. Ih­mi­nen voi kiit­tää Ju­ma­laa, sii­tä et­tä hä­nen luok­seen tul­tiin.

Jos ha­lu­am­me py­syä lap­sen pai­kal­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, saam­me ko­kea yh­teyt­tä ja vas­ta­vuo­rois­ta rak­kaut­ta.

Us­ko­vai­si­na olem­me maa­il­mas­sa aut­taak­sem­me ja roh­kais­tak­sem­me toi­si­am­me us­kon kil­voi­tuk­ses­sa. Saam­me iloi­ta, kun joku ha­lu­aa py­syä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan hoi­dos­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ jat­kuu, vaik­ka ko­em­me­kin vai­keuk­sia. Us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­lan hy­vään hoi­toon tuot­ta­vat iloa.

Aut­ta­koon Ju­ma­lan mei­tä py­sy­mään lap­si­naan, kuun­te­le­maan Py­hän Hen­gen ään­tä ja py­sy­mään Hä­nen val­ta­kun­tan­sa hoi­dos­sa. Äl­kääm­me vä­sy­kö us­kos­sam­me. Van­hem­pi­na, lap­si­na, nuo­ri­na ja van­hoi­na olem­me teh­neet pal­jon vir­hei­tä, mut­ta ha­lu­am­me pi­tää kiin­ni täs­tä kal­li­sar­voi­ses­ta us­kos­ta. Evan­ke­liu­mi kan­taa mei­tä, ja työ jat­kuu.

Ru­koi­lem­me, et­tä Ju­ma­la var­je­li­si mei­tä tu­le­vi­na päi­vi­nä ja et­tä oli­sim­me tai­vas­kel­poi­sia sil­loin, kun sul­jem­me sil­mäm­me täl­le maa­il­mal­le.

"Muis­ta mei­tä jo­kais­ta, tai­vaan Isä, Ju­ma­la, rak­kai­ta­ni kaik­kia, ys­tä­viä, su­kua.

Muis­ta isää, äi­tiä, sis­ko­ja ja vel­jiä. Kii­tos täs­tä päi­väs­tä, ole ai­na lä­hel­lä.

Pet­ty­mys­ten tul­les­sa yh­teen mei­tä kas­va­ta. Au­ta rii­dat so­pi­maan, an­teek­si ne an­ta­maan.

Niin kuin ke­don kuk­ka­set, luot­ta­vai­set lin­tu­set, mei­dät­kin vie huo­mi­seen, vii­mein ko­tiin tai­vaa­seen." (SL 297.)

Kir­joi­tus on jul­kais­tu Voi­ce of Zi­o­nis­sa hel­mi­kuus­sa 2026.