Sal­la Pät­si

Hopeahääpari vihkikirkkonsa, Pielpajärven erämaakirkon, maisemissa.

Tänä syk­sy­nä on saa­tu naut­tia kau­niis­ta ja pit­kään kes­tä­nees­tä rus­kas­ta. Sitä on saa­tu ihail­la ihan omal­la pi­hal­la, mut­ta pi­ti­hän se käy­dä "py­hiin­va­el­lus­mat­kal­la­kin", Ina­rin Piel­pa­jär­vel­lä.

Ihan al­kuun haa­vei­lin saa­va­ni reis­sul­le enem­män­kin po­ruk­kaa, lä­hi­su­kua ai­na­kin, mut­ta jo oman per­heen ai­ka­tau­lu­jen so­vit­ta­mi­ses­sa oli haas­tet­ta. Niin­pä läk­sim­me reis­suun vii­den lap­sen kans­sa. Tun­nel­ma oli taat­tu ja tii­vis, kun Hi­a­ces­sa ja So­li­fe­ris­sa mat­kus­ti ja ma­joit­tui seit­se­män ih­mis­tä.

Asun­to­vau­nuun ei saa­tu läm­mi­tys­tä pe­laa­maan, mut­ta hy­vät nuk­ku­ma­kamp­peet ja lä­hei­syys läm­mit­ti­vät! Oli­pa kiva ol­la reis­sus­sa jo iso­jen las­ten kera. Osal­la heis­tä oli sel­väs­ti per­he-elä­män yh­teen­so­vit­te­le­va jous­ta­vuus unoh­tu­nut. Tai ai­na­kin mei­dän per­heen hie­man bo­hee­mi ja ai­ka­tau­lu­ton ryt­mi. Mut­ta huu­mo­ril­la sel­vit­tiin, ja luu­len, et­tä kai­kil­le jäi hyvä mie­li mat­kas­ta.

Olem­me per­hee­nä teh­neet Piel­pa­jär­ven erä­maa­kir­kol­le jo use­am­man reis­sun näin syk­syi­sin, kos­ka hää­päi­väm­me on syys­kuus­sa ja vih­ki­kirk­kom­me on juu­ri tuo his­to­ri­aa huo­ku­va erä­maa­kirk­ko. Ja me, ku­ten kaik­ki muut­kin kä­vi­jät, saam­me ol­la pala kir­kon his­to­ri­aa!

Lä­hes 30 vuot­ta sit­ten opis­kel­les­sa­ni Ina­ris­sa saa­men­kä­si­töi­tä hiih­dim­me lii­kun­ta­tun­nil­la kir­kol­le, ja sil­loin pää­tin et­tä siel­lä me­nen nai­mi­siin, jos jos­kus me­nen! On­nek­si löy­tyi, tois­ten epäi­lyis­tä huo­li­mat­ta, mies, joka myös ha­lu­si vih­ki­kir­kok­seen sen.

Vie­rai­ta häis­säm­me oli noin 80. Nuo­rin oli pa­ri­kui­nen, van­hin 88 vuot­ta. Kir­kos­sa vie­raat oli­vat ret­ki­vaat­teis­sa, mut­ta juh­laan, Ina­rin srk-ta­lol­le, he vaih­toi­vat yl­leen juh­la­vaat­teet, vaik­ka pu­ku­e­ti­ket­ti an­toi­kin lu­van myös ren­nom­piin.

Morsiuskimppu 25 vuoden takaa

Yh­teis­tä tai­val­ta on nyt ta­ka­na tuo 25 vuot­ta. Mo­nes­ti yh­tei­se­lon tai­val on ol­lut yh­tä juu­rak­kois­ta ja ki­vik­kois­ta, sa­teen liu­kas­ta­maa ja pe­tol­lis­ta lan­ke­a­mi­sil­le kuin pol­ku Piel­pa­jär­vel­le. Vä­liin on pi­tä­nyt py­säh­tyä huo­kai­se­maan, ja sa­mal­la on huo­man­nut lä­hel­lä ole­van kau­neu­den, mat­ka­kump­pa­nin, voi­maa an­ta­van hil­jai­suu­den tai vaik­ka­pa tas­kus­sa ole­van Sisu-as­kin, jos­ta on voi­nut ja­kaa ka­ve­ril­le­kin. Mat­ka on jat­ku­nut taas uu­sin mie­lin.

Koh­taa­mi­set mat­kal­la, näil­lä mo­lem­mil­la, ovat tuo­neet oman maus­teen­sa eloon. Ri­kas­tut­ta­neet ja an­ta­neet uu­sia aja­tuk­sia ja uut­ta nä­kö­kul­maa omaan kat­san­toon. Täl­lä vii­mei­sim­mäl­lä Piel­pa­jär­ven-reis­sul­lam­me ta­pa­sim­me yh­den va­el­ta­jan, joka saa­vut­ti mei­dät me­no­mat­kal­la. Mo­nes­ti on help­po ju­tel­la ihan ohi­men­nen, vie­raal­le ih­mi­sel­le sy­väl­li­sem­pi­ä­kin. Hän­kin ker­toi­li reis­suis­taan ja kuul­tu­aan mei­dän reis­sun syyn, ho­pe­a­hää­mat­ka, ot­ti ihan ai­dos­ti iloom­me ja on­neem­me osaa. Hän ker­toi, et­tä he­kin viet­ti­vät 30-vuo­tis­hää­päi­vää, mut­ta sit­ten toi­nen läk­si ja jät­ti hä­net. Kyy­ne­leet nou­si­vat ker­to­jan ja kuu­li­jan sil­miin, mut­ta iloit­sen hä­nen roh­keu­des­taan ja­kaa tois­ten ilo ja omaa ta­ri­naa. “Ta­pah­tu­nut kos­ket­taa yhä, mut­ta elä­mä jat­kuu”, hän to­te­si.

Erä­maa­kir­kos­sa käyn­ti it­ses­sään­kin, vai­val­loi­si­ne mat­koi­neen ja vuo­si­sa­tai­si­ne ker­to­muk­si­neen, on ko­ke­mus, mut­ta eri­lai­set ti­lai­suu­det siel­lä tuo­vat ko­ke­muk­seen sy­vyyt­tä. Omat häät, muis­tot niis­tä. Seu­rat, joil­la Iva­lon­laak­son syys­seu­rat ny­kyi­sin al­ka­vat. Va­lit­sim­me so­pi­van ajan­koh­dan häil­lem­me, kos­ka syys­seu­rat ajoit­tu­vat ny­kyi­sin juu­ri sa­moi­hin ai­koi­hin. Häi­dem­me ai­kaan nii­tä ei vie­lä ol­lut.

Syys­seu­roi­hin em­me tänä vuon­na pääs­seet, kos­ka ai­ka­tau­lum­me meni mu­ka­na ol­lei­den työ­läis­ten va­pai­den mu­kaan. Yk­sin ei sil­ti tar­vin­nut (tai saa­nut) tai­val­taa: kir­kol­le oli löy­tä­nyt moni muu­kin mat­kaa­ja, ku­ten ko­ro­na-ai­ka­na mui­hin­kin ko­ti­maan koh­tei­siin.

On tosi hie­noa, et­tä Piel­pa­jär­ven erä­maa­kir­kon, mui­nai­sen Ina­rin kes­kuk­sen, ar­vos­tus on pa­lan­nut ja kirk­koa ja sen ym­pä­ris­töä huol­le­taan tar­peen mu­kaan. V.A. Tör­mä­sen lau­lun sa­nat "Van­ha kirk­ko yk­sin erä­maas­sa, la­sit rik­ki, ovet tus­kin haas­sa..." ovat men­nyt­tä ai­kaa, ja toi­si­naan taas "...kai­kui saar­na, vir­si, mur­tui jos­kus syn­nin synk­kä kir­si."

Pielpajärven erämaakirkon alttarilla maljakon virkaa edelleen toimittava “tuohitölhö” poimittiin kirkkoon menevän polun varrelta 25 vuotta sitten häihin mennessä.

Ilok­se­ni olen huo­man­nut et­tä häi­him­me mat­kan var­rel­ta poi­mit­tu tuo­hi­töl­hö, joka toi­mit­ti alt­ta­ril­la mal­ja­kon vir­kaa rus­ka­ok­si­neen, on kir­kos­sa yhä! Ku­kat ovat vaih­tu­neet var­mas­ti mo­neen ker­taan, mut­ta mal­jak­ko on py­sy­nyt. Näin se ih­mi­nen on osal­li­nen his­to­ri­an kul­kuun: ker­ran teh­dys­tä tu­lee py­sy­vää, pe­rin­ne.

Kii­tol­li­suut­ta koen sii­tä­kin, et­tä mie­he­ni pys­tyi taas kä­ve­le­mään tuon mat­kan – kii­tos on­nis­tu­nei­den jal­ka­leik­kaus­ten. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten hän ni­mit­täin ar­ve­li, et­tä tai­si ol­la vii­mei­nen ker­ta, kun hän pys­tyy kä­ve­le­mään niin vai­ke­aa maas­toa.

Per­he­reis­suil­lam­me pa­ras pa­lau­te lap­sil­ta on ol­lut se, et­tä kir­kol­la käyn­ti on ol­lut ai­na se reis­sun hui­pen­nus, ho­tel­li­aa­mu­pa­lan tai kyl­py­län­kin rin­nal­la. Niin mi­nul­le­kin! Ja kun sen ko­ke­muk­sen saa ja­kaa mui­den kans­sa, ja­et­tu ilo on mo­nin­ker­tai­nen!

Toi­von meil­le yh­tä on­nel­li­sia ja rak­kau­den täy­tei­siä vuo­si­kym­me­niä täs­tä eteen­päin­kin! An­teek­si­an­toa ja -saa­mis­ta, pit­kä­mie­li­syyt­tä ja kär­si­väl­li­syyt­tä. Huu­mo­ria unoh­ta­mat­ta.