Näin uuden vuoden alussa toivotetaan onnellista ja siunattua tulevaa vuotta. Tehdään lupauksia ja esitetään toiveita, ainakin mielessämme. Ainahan jossain on parantamisen varaa tai ainakin kehittämistä. Ja toiveitakin kannattaa olla, ne voivat joskus toteutuakin.
Tavallisin joululahjatoiveeni lapsena oli koiran- tai kissanpentu. Koskaan en sitä saanut, kun vanhemmat vetosivat asuinpaikkaamme ja siihen, että ”kukas sitä jää hoitamaan, kun lähdetään reissuun?” Reissasimme aika paljon, varsinkin kesäisin ympäri Suomea. Minä aioin jäädä kotiin, mutta olisikohan se kuitenkaan ollut niin mukavaa jäädä kaksin kotiin koiran kanssa, kun muut olisivat reissanneet asuntovaunulla?
Vihdoin kolmekymmentäneljävuotiaana sain koiran, kun ostin itse! Tuossa se tuhisee jalkojeni juuressa ja väliin tökkää kuonollaan, että tässä minä olen, huomaatko. Onneksi meillä on lisäkseni muitakin hoitajia, lenkittäjiä ja reissujen ajaksi kotimiehiäkin. Itse asiassa koirani taitaa olla muille perheenjäsenille tärkeämpi kuin minulle. Tai ehkä me tässäkin asiassa näytämme tunteet eri tavoin. Minä vähän etäisesti mutta tuntien.
Liekö syntymävuodenajalla jotain tekemistä luonteen kanssa? Tammikuu näyttää ja tuntuukin kylmältä tai sitten lunta tulee tuiskuttamalla, lähes kirjaimellisesti tupaan asti. Aamulla nimittäin oli nietos lunta eteisen lattialla.
Kylmyydenkin kanssa pärjää, kun varustautuu oikein. Sytyttää tulen uuniin tai malttaa odottaa auringon lämmittäviä säteitä. Ei haittaa, vaikka välillä käpertyykin itseensä ja mietiskelee syntyjä syviä. Erakoituu, että jaksaa taas kohdata pulppuilevan kevään, alati paistavan auringon tai koulusta palaavan lapsen.
Vuoden alussa tulee mietittyä mennyttä vuotta. Olen saanut uuden ulottuvuuden elämääni näiden blogien kautta ja erityisesti niistä saamieni palautteiden ansiosta. Vaikka blogi onkin verkkopäiväkirja, ja päiväkirjahan on perinteisesti ollut salainen, koen, että tässä vuorovaikutus on tärkeää. Siten tiedän jonkun lukevan niitä. Ehkä samaistuu ajatuksiin tai saa tsemppiä elämäänsä toisen jakamista asioista.
Mietin myös, tuleeko kirjoitettua liian ruusuisia kuvailuja elostamme? Ei tämä mikään paratiisi ole, vaikka keskellä tammikuun pakkasia ruusu taas puhkesikin hehkuvana kukkaansa, mieheni jalassa kylläkin. Ehkä se oli ennenaikainen syntymäpäiväruusu? Edellinenhän puhkesi hääpäivänämme syyskuussa. Pitänee ostaa säännöllisesti oikeita ruusuja, ettei hänen tarvitse kasvatella omiaan, koska ei tuo lajike niin mukavalta vaikuta.
Heikin päiväkin meni, eli vanhan kansan mukaan talvi on puolessa ja heinät myös. Niitä on kyllä viime kesän hyvän sadon vuoksi jäljellä enemmän kuin puolet! Kuivia heiniä saatiinkin helposti tällä kertaa. Kesäkuun kuiva kausi takasi kuivat heinät ilman seivästystä, ja kun ne kääräistiin pyöröpaaleihin, ”helppoa kuin heinänteko” -sanonta piti kerrankin paikkansa.
Huurrepuita ja kuurankukkia ihastellessa on kesämuistoihin mukava palata ajatuksissa ja jo perinteeksi tulleen ”vuosikirjan” kuvien kera. Esikoinen aloitti perinteen lukiovuosinaan Jämsässä, varmaan koti-ikävissään, ja on jatkanut sitä jokajouluisena lahjana. Kuvia katsellessa muistaa, kuinka mukavaa oli kokoontua sukuleirille. Jospa siihen kohta taas olisi mahdollisuus!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys