Pi­din mar­ras­kui­se­na lau­an­tai-il­ta­na raa­mat­tuil­lan Ka­jaa­nin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Il­lan ai­hee­na oli esi­val­ta ja lain kun­ni­oit­ta­mi­nen. Ti­lai­suu­den lo­puk­si kes­kus­te­lim­me sii­tä, mitä pi­täi­si aja­tel­la täs­tä maa­il­mas­ta, joka on pul­lol­laan ikä­viä uu­ti­sia. Men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä us­ko­vai­sia syy­tet­tiin pe­lot­te­lus­ta hel­ve­til­lä ja maa­il­man lo­pul­la, vaik­ka tar­koi­tus oli ju­lis­taa pe­las­tuk­sen sa­no­maa. Ku­ten en­nen van­haan muu­ten­kin, myös us­kon­nol­li­nen kie­len­käyt­tö oli suo­rem­paa ei­kä kier­toil­mai­su­ja käy­tet­ty. Eri­kois­ta vaan on se, et­tä täl­lä het­kel­lä maa­il­man­lop­pua ei tar­vit­se us­ko­vais­ten saar­na­ta, sil­lä sitä on al­ka­nut ju­lis­taa maa­il­ma it­se.

Mar­ras­kuu on ai­kaa, jol­loin kirk­ko­vuo­des­sa muis­tel­laan pois­nuk­ku­nei­ta ja pu­hu­taan ajan päät­ty­mi­ses­tä. Ajan­koh­ta so­pii hy­vin kuo­le­man kä­sit­te­lyyn, kos­ka päi­vät ovat su­mui­sia ja synk­kiä. Myös mar­ras­kuun nimi liit­tyy kirk­ko­vuo­den ai­he­pii­riin, sil­lä suo­men sana mar­ras tar­koit­taa kuol­lut­ta tai kuo­le­mai­sil­laan ole­vaa. Raa­ma­tun ja us­kon kaut­ta on sel­vää, et­tä elä­män ra­jal­li­suut­ta, kuo­le­maa ja vii­meis­tä tuo­mi­o­ta on syy­tä kä­si­tel­lä, sil­lä me kaik­ki yli­täm­me ajan ra­jan en­nem­min tai myö­hem­min.

Raa­mat­tua lu­kies­sa­ni olen pan­nut mer­kil­le, et­tä myös Jee­suk­sen ope­tuk­ses­sa nou­see vah­vas­ti esil­le val­vo­mi­nen, lo­pun ajat ja Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mi­nen. Esi­mer­kik­si Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min lu­vut 24 ja 25 pu­hu­vat lä­hes ko­ko­nai­suu­des­saan vii­mei­sis­tä ajois­ta. Ih­mi­sel­le, jol­la on le­vo­ton oma­tun­to, nämä teks­tit voi­vat ol­la ah­dis­ta­vaa lu­et­ta­vaa. Mat­teus jat­kaa lu­vuis­sa 26 ja 27 Kris­tuk­sen kär­si­mys­tien ja ris­tiin­nau­lit­se­mi­sen ku­vauk­sel­la, mut­ta evan­ke­liu­min vii­mei­nen luku päät­tyy Kris­tuk­sen ylös­nou­se­muk­sen rie­muun ja aa­mun en­si sa­ras­tuk­seen. Ih­mis­kun­nan synk­kä yö päät­tyy häi­käi­se­vän kirk­kaa­seen va­loon.

Mut­ta pa­la­taan lu­kuun 24. Se al­kaa ti­lan­teel­la, kun ope­tus­lap­set ihas­te­le­vat ih­mis­kä­den suur­ta mo­nu­ment­tia, Je­ru­sa­le­min temp­pe­liä. Jee­sus to­te­aa yl­lät­tä­en, et­tä tämä temp­pe­li re­vi­tään maa­han niin, et­tä ki­veä ei jää ki­ven pääl­le. Sa­nat jää­vät vai­vaa­maan ope­tus­lap­sia. Niin­pä kun he il­lal­la ko­koon­tu­vat kes­ke­nään Öl­jy­mä­el­le, ope­tus­lap­set ky­sy­vät Jee­suk­sel­ta lo­pun ajan mer­keis­tä. Jee­suk­sen vas­taus hät­käh­dyt­tää ja lait­taa mie­let va­pi­se­maan.

Aluk­si Jee­sus va­roit­taa, et­tä lo­pun ai­koi­na on mo­nia vää­riä pro­feet­to­ja, jot­ka joh­ta­vat us­ko­vai­sia har­haan. Li­säk­si ym­pä­ril­tä kuu­luu tais­te­lun ää­niä ja sa­no­mia so­dis­ta. Kan­sa nou­see kan­saa vas­taan, ja joka puo­lel­la on nä­län­hä­tää ja maan­jä­ris­tyk­siä. Mut­ta tämä on vas­ta syn­ny­tys­tus­kien al­kua: Mo­net jou­tu­vat niin ah­taal­le, et­tä hei­tä sur­ma­taan ja kan­sat vi­haa­vat us­ko­vai­sia Jee­suk­sen ni­men täh­den. Sil­loin mo­net luo­pu­vat us­kos­taan sekä ka­val­ta­vat ja vi­haa­vat toi­si­aan. Kun lait­to­muus li­sään­tyy, mo­nien rak­kaus kyl­me­nee.

Seu­raa­vak­si Jee­sus pu­huu suu­res­ta ah­din­gos­ta. Sen on ym­mär­ret­ty tar­koit­ta­van ai­kaa, jol­loin Je­ru­sa­lem pii­ri­te­tään, temp­pe­li tu­ho­taan ja ih­mi­siä ta­pe­taan suu­rin jou­koin. Ja mikä ih­meel­li­sin­tä: Jee­sus ke­hot­taa kaik­kia Juu­de­as­sa asu­via pa­ke­ne­maan vuo­ril­le. Kris­ti­tyt muis­ti­vat nämä Jee­suk­sen en­nus­tuk­set ja pa­ke­ni­vat Je­ru­sa­le­mis­ta en­nen vuot­ta 70, jol­loin roo­ma­lai­nen so­ta­pääl­lik­kö Ti­tus Fla­vius Ves­pa­si­a­nus pii­rit­ti Je­ru­sa­le­min ja val­loit­ti sen. Juu­ta­lai­sen his­to­ri­oit­si­ja Jo­se­fuk­sen mu­kaan pii­ri­tyk­ses­sä kuo­li jopa yli mil­joo­na ih­mis­tä. Näin to­teu­tui Jee­suk­sen en­nus­tus ajas­ta, jol­lais­ta ei ole pa­huu­des­sa kos­kaan yli­tet­ty.

Tä­män jäl­keen Jee­sus pu­huu Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mi­sen mer­keis­tä: »Mut­ta koh­ta noi­den päi­vien ah­din­gon jäl­keen au­rin­ko pi­me­nee ei­kä kuu an­na va­lo­aan. Täh­det pu­to­a­vat tai­vaal­ta ja tai­vai­den voi­mat järk­ky­vät. (Matt. 24:29).

On­ko niin, et­tä lo­pun ai­koi­na ar­mon au­rin­ko pi­me­nee eli evan­ke­liu­mi pa­ke­nee kam­mi­oi­hin? Kuun valo hä­vi­ää, eli lain saar­na­kin päät­tyy. Myös täh­det pu­to­a­vat tai­vaal­ta, eli evan­ke­liu­min ju­lis­ta­jat jou­tu­vat ah­taal­le. Sil­loin yh­täk­kiä tai­vaal­le il­mes­tyy Ih­mi­sen Po­jan merk­ki, ja koko maan­pii­ri nä­kee hä­nen tu­le­van suu­res­sa kirk­kau­des­saan. En­ke­lit pu­hal­ta­vat tor­viin ja läh­te­vät ko­ko­a­maan nel­jäs­tä il­man­suun­nas­ta kaik­ki va­li­tut.

Jee­suk­sen mu­kaan vii­mei­set het­ket tu­le­vat äk­ki­ar­vaa­mat­ta, sil­lä ih­mi­set elä­vät kuin ve­den­pai­su­muk­sen edel­lä: he syö­vät, juo­vat, me­ne­vät nai­mi­siin ja nait­ta­vat tyt­tä­ri­ään, ei­kä ku­kaan aa­vis­ta mi­tään. "Niin käy myös Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mi­sen ai­koi­hin: Kak­si mies­tä on pel­lol­la: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään. Kak­si nais­ta on jau­ha­mas­sa vil­jaa: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään." (Matt. 24:39–41.)

Lu­vus­sa 25 Jee­sus ker­too kym­me­nen neit­seen ver­tauk­sen. Yö on pit­kä, ei­kä yl­kä tun­nu saa­pu­van. Vä­sy­mys yl­lät­tää, ja he kaik­ki nu­kah­ta­vat. Kun yl­lät­tä­en kuu­luu huu­to ”yl­kä saa­puu”, on jo myö­häis­tä. Ar­mon ai­ka päät­tyy, ei­kä Py­hän Hen­gen öl­jyä ole enää saa­ta­va­na. Vain vii­saat neit­seet pää­se­vät hää­ta­loon.

Näi­den lu­ku­jen lo­mas­sa Jee­sus ke­hot­taa use­aan ker­taan mei­tä val­vo­maan. Vaik­ka Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mi­sen het­keä ei tie­dä kuin Ju­ma­la, ai­ko­jen mer­kit ovat näh­tä­vil­lä. Us­ko­vais­ten tu­lee val­voa joka het­ki, vaik­ka yö on pit­kä, maan­pii­ri va­pi­see ja kan­sa­kun­nat nou­se­vat toi­si­aan vas­taan. Näis­tä mer­keis­tä me tie­däm­me, et­tä Her­ran päi­vä on lä­hel­lä. Kun tai­vaat re­pe­ä­vät au­ki ja Ih­mi­sen Po­jan merk­ki il­mes­tyy pil­vien pääl­le, sil­loin me­ne­vät ar­mon kau­pat kiin­ni ja evan­ke­liu­min myl­ly vai­ke­nee.

Us­ko­vai­sil­le Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mi­nen on rie­mul­li­nen het­ki. Kris­tuk­seen tur­vau­tu­vat tem­ma­taan ylös tai­vaan kun­nai­siin, ja Ju­ma­la ko­ko­aa oman­sa kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­men ym­pä­ril­le: "Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti’" (Matt. 25:34).

Raa­mat­tuil­tam­me Ka­jaa­nin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä päät­tyi loh­dul­li­seen kes­kus­te­luun. Vaik­ka ai­ko­jen mer­kit ovat näh­tä­vis­sä ja Raa­mat­tua täy­te­tään, us­ko­vai­sil­la ei ole mi­tään hä­tää. Eri­tyi­ses­ti mei­tä kos­ket­ti erään ikään­ty­neen mie­hen kom­ment­ti, et­tä vaik­ka hä­nel­lä on jo pit­kä tai­val ta­ka­naan, koko ajan on elä­mä men­nyt pa­rem­paan suun­taan. Mi­ten va­loi­sa voi us­ko­vai­sen mie­li ol­la sil­loin­kin, kun elä­män mat­kaa on vä­hän jäl­jel­lä!

Pi­me­ne­väs­sä ajas­sa pie­ni­kin valo nä­kyy en­tis­tä kirk­kaam­pa­na. Kun maa­il­man vies­ti­tor­vet huu­ta­vat so­taa ja tu­hoa, va­lon lap­set ju­lis­ta­vat rau­han evan­ke­liu­mia. Ajan mer­kit näyt­tä­vät, et­tä koh­ta meil­le­kin koit­taa suvi ja sun­nun­tai­le­po: "Ot­ta­kaa op­pia ver­taus­ku­vas­ta, jon­ka vii­ku­na­puu tar­jo­aa: kun sen ok­sa vir­ko­aa ja al­kaa tul­la leh­teen, te tie­dät­te, et­tä kesä on lä­hel­lä" (Matt. 24:32).