Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja puhtaan valkea, yöllä satanut, uusi lumi häikäisee niin, että silmiin sattuu. Hetken kuluttua on kuin joku sammuttaisi valot. Maisema on harmaa ja täynnä tuulessa lentäviä hiutaleita.
Mietin, että keväinen päivä on joskus kuin ihmismieli, samaan hetkeen kätkeytyy sekä ilo että kaipuu.
Neljäkymmentä vuotta sitten sain pikkusiskon. Hänen syntymästään en juurikaan muista mitään, mutta mieleeni on jäänyt se, kun viikkoa aikaisemmin muutimme uuteen, vasta rakennettuun kotiin. Pienen matkan päähän, tien taakse. Muuttoapuna olivat opiston pojat, opiston traktorin kera. Muutimme siis opistolta omaan kotiin.
Muistan myös tuohon muuttoaikaan liittyvän harmituksen, kun serkkutyttö ehti viettää viisivuotissynttärinsä uudessa kodissaan, ihan meidän naapurissa, mutta minun syntymäpäivää juhlittiin vanhassa kodissa, opistolla.
Ehkä oma syntymäpäivä oli viisivuotiaalle merkittävämmältä tuntuva asia kuin pikkusiskon syntymä, kun tuo tilanne jäi mieleen.
Nyt, kun pikkusiskoni täytti vastikään 40 vuotta, olen ymmärtänyt, miten tärkeä ihminen hän minulle on!
En päässyt siskoni syntymäpäiväjuhliin, mutta sain kuvia sieltä ja iloitsin hänen onnestaan. Samalla tunsin haikeutta, kun en itse päässyt mukaan.
Jäin miettimään, onko minulla oikeus kertoa oma kaipaukseni yhdessäolosta nauttiville. Laimennanko heidän iloaan, jos kerron? Vai itkenkö yksin, piilossa, omaa yksinäisyyttäni?
Kerroin kuitenkin vähän tunteistani. Tarkoitukseni ei ollut latistaa heidän iloaan, vaan kertoa siitä, että kaipaan heitä. Heidän seuraansa, yhdessäoloa. Että olen kiitollinen sisaruksista puolisoineen, siitä että meillä on hyvät välit – muussakin mielessä kuin maantieteellisesti, sadoissa kilometreissä!
Jäin myös miettimään sitä, että voinko valita näkökulmani: ajattelenko, että minä jään paitsi jostain vai huomaanko sen, mitä minulla on. Voihan olla, että joku muu toivoisi itselleen juuri sitä, mitä minä olen saanut.
Vuosia sitten eräs ystävä pohti juuri tuota siskolleni. Että minulla on paljon sellaista, mitä moni haluaisi elämäänsä.
Silloinkin olivat muut sisarukset ystävien kera yhdessä ja minä täällä kaukana yksin.
Tai en ollut yksin, mutta ehkä yksinäinen. Se oli aikaa, kun vielä hain paikkaani täällä pohjoisessa, uudessa paikassa, ympäristössä, yhteisössä.
Minusta tuon ystävän, lapsuuskotini naapurin isän, ajatuksessa oli viisautta – niin kuin hänen sanoissaan monesti muulloinkin!
Anoppini, hän, jonka paras miniä olen, kysyi pari viikkoa sitten, että olenko koskaan katunut tänne tuloani. Lisäsi vielä, ettei tarvitse vastata. Vastasin, ja mielestäni rehellisesti: "En ole katunut!"
Aina ei ole ollut helppoa, mutta tänne tuloani en ole katunut. Koen sen suurena johdatuksena. Onhan tämä elämäni yhden tai useammankin unelmani täyttymys.
Täällä on koti ja rakkaita ihmisiä. Täällä viihdyn. Yksinolostakin olen oppinut nauttimaan. Ja tässäkin pätee se, että on hyvä tyytyä onneensa.
Unelmiensa eteenhän kannattaa tehdä töitä ja nähdä vaivaakin.
Lapset ja mies kuulevat ja muistavat varmasti toisenlaisiakin tuntemuksia ja sanomisia, jotka on sanottu turmeluksessa ja väsyneenä. Mutta minua tuntien he ehkä osaavat kuitata ne äidin tunteenpurkauksina tai paljon puhuvalla vilkaisulla seinäkalenteriin.
Ihmismieli, ainakin minun, on todellakin kuin keväinen päivä. Myrskyä ja aurinkoa lomittain, varoittamattakin.
Paljon vaaditaan kärsivällisyyttä, ymmärrystä, joustoa, rakkautta ja anteeksiantamusta. Niitä on onneksi riittänyt, puolin ja toisin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys