Odot­te­lin pos­tia Päi­vä­mie­hen verk­ko­toi­mi­tuk­ses­ta, ja ih­met­te­lin, et­tä on­pas toi­mit­ta­ja­tä­deil­lä kii­re, kun ei­vät jou­da edes kuit­taa­maan saa­duk­si blo­gi­kir­joi­tel­maa­ni! Vih­doin se­la­sin lä­het­tä­mi­ä­ni pos­te­ja en­kä löy­tä­nyt­kään kir­joi­tel­maa. En edes luon­nok­sis­ta.

Hmmm...

Olen ihan var­ma et­tä kir­joi­tin ja lä­he­tin sen. Mi­nul­la on sel­keä mie­li­ku­va­kin, et­tä kir­joi­tin blo­gia tab­le­til­la­ni, sän­gys­sä is­tu­en, ja lä­he­tin sen heti. Yöl­lä tie­ten­kin, kos­ka se on mi­nul­la luo­vin­ta ai­kaa. Luon­nos­leh­ti­öl­le en täl­lä ker­taa kir­joit­ta­nut mi­tään, kos­ka piti vaan heti saa­da kir­joi­tet­tua ja lait­taa teks­ti eteen­päin.

Mi­hin kum­maan teks­ti on hä­vin­nyt? Vai en­kö oi­ke­as­ti ole sitä kir­joit­ta­nut­kaan? Jos se on­kin siel­lä pil­ves­sä, mis­sä kuu­lem­ma moni asia ny­ky­ään on. Eh­kä se tu­lee siel­tä jo­na­kin päi­vä­nä, hy­väi­le­vä­nä, hiuk­set ki­har­ta­va­na syys­sa­tee­na tai lei­jai­lee en­si­lu­men hiu­ta­lei­na. Loh­dut­ta­en yk­si­näis­tä, ko­ro­na-ajan etä­e­lon vai­vaa­maa, ha­lauk­sia kai­paa­vaa. Tai työn ja kuor­mien uu­vut­ta­maa, tois­ten tar­peis­ta huo­leh­ti­vaa ja omaa ai­kaa kai­paa­vaa. Kos­ka muis­te­len, et­tä jo­tain sem­mos­ta kir­joit­te­lin. Poh­din, et­tä ta­san ei mene ai­na asi­at tääl­lä.

Nyt mi­nul­la on kilo ir­to­kark­ke­ja ja kul­ta­hi­leis­tä hil­la­tee­tä puh­tia an­ta­mas­sa. Ja si­ni­kan­ti­nen ruu­tu­vih­ko. Et­tei teks­ti­ni hä­viä kuin uni aa­mun tul­len! Vaik­ka koen et­tä yö on luo­vin­ta ai­kaa­ni, kan­nat­taa kui­ten­kin nä­kö­jään ol­la he­reil­lä, jos ha­lu­aa saa­da jo­tain nä­ky­vää ai­kai­sek­si.

Vilk­kaas­ta mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta on pal­jon iloa. Ei tar­vit­se kes­kus­te­lu­kump­pa­ni­a­kaan, kun hö­pöt­te­lee it­sek­seen. Ja mat­kus­ta­mi­nen­kin on­nis­tuu ihan mi­hin vaan – mie­li­ku­vis­sa!

Tuo se toki vaih­te­lua, ni­mit­täin jut­te­lu oi­kei­den ih­mis­ten kans­sa. Ke­sä­työs­sä­ni mu­se­ol­la olen taas saa­nut ko­kea sen koh­da­tes­sa­ni mie­len­kiin­toi­sia ih­mi­siä ja ju­tel­les­sa­ni eri asi­ois­ta maan ja tai­vaan vä­lil­lä. Kuin sai­si käy­dä kau­ka­na­kin, vaik­ka vain ki­pai­sen pi­han yli työ­pai­kal­le­ni. Ja päi­vän päät­teek­si huo­maan toi­si­naan ole­va­ni ai­ka poik­ki. Ihan kuin oli­sin oi­ke­as­ti käy­nyt mat­kal­la. Lie­nen­kö so­si­aa­li­nen int­ro­vert­ti?

Jos­kus koen vir­ren te­ki­jän sa­noin "Asi­oi­den pal­jous nä­kö­a­lat peit­tää". Kaik­ki tun­tuu ah­dis­ta­van. Asi­at tu­le­vat uniin­kin, pai­na­jai­sik­si as­ti. It­ket­tää, vaik­kei tie­dä oi­kein mikä. Sit­ten saa­kin huo­ma­ta il­lan päät­teek­si, mi­ten lä­hel­tä loh­tu taas löy­tyi­kin. Hil­la­suon kau­niis­ta vä­reis­tä ja tuok­suis­ta, mar­jois­ta äm­pä­ris­sä, lem­pe­äs­tä löy­lys­tä par­haan sau­na­ka­ve­rin kera ja pu­lah­duk­ses­ta jo vii­len­nee­seen lam­men ve­teen. Pie­ni het­ki ir­ti ta­va­no­mai­ses­ta ar­jes­ta, mi­ni­lo­ma. Ja mie­li on taas sees­tei­nen, on­nel­li­nen ja tyy­ty­väi­nen täs­sä ja nyt.

Seu­ra­ra­dio on ol­lut pääl­lä vaih­te­le­vas­ti. Vä­lil­lä on niin mu­ka­vaa kuul­la tut­tu­ja ää­niä siel­tä, kum­mie­non ja mui­den­kin su­ku­lais­mies­ten seu­ra­pu­hei­ta. Loh­dut­ta­via ja vir­voit­ta­va sa­no­ja tur­me­luk­seen tai­pu­vai­sel­le mie­lel­le. Tu­tut ää­net tuo­vat eri­lais­ta sy­vyyt­tä pu­hei­siin, kos­ka nii­hin liit­tyy muis­to­ja. Huo­maan, et­tä ih­mi­sen ää­ni on to­si­aan per­soo­nal­li­nen. Vaik­ka mei­tä on pal­jon, jo­kai­sel­la on ihan oma ää­ni! Sen tun­nis­taa vuo­sien­kin tau­on jäl­keen.