Markku Kamula
Markku Kamula
Markku Kamula
Kun olimme haudanneet pienen tyttäremme ja joutuneet suremaan hänen menettämistään, ajattelin hetken aikaa oppineeni elämään kuuluvasta surusta kaiken oleellisen. Menetyksen kipu muuttui vähitellen kauniiksi muistoksi ja uuden elämän odotus siirsi ajatukset vahvasti tulevaisuuteen.
Seuraavana kesänä, heinäkuun puolivälin jälkeen, synnytysosastolla kiertävä lastenlääkäri onnitteli meitä vanhempia, kun teimme lähtöä sairaalasta uuden vauvan kanssa. Ennen onnittelua hän vielä tutki vauvan tarkasti, kuunteli ja käänteli. Muistan, kuinka nuori lääkäri tarttui käsiimme ja sanoi, että onnittelen teitä viimekertaisten ikävien tapahtumien jälkeen, nyt teillä on täydellinen lapsi! Ja niin olikin, vauva sai syntymänsä jälkeen täydet 10 apgar-pistettä – ainoana isosta sisarussarjastaan! Olimme molemmat yhtä hymyä, onnellisia ja kiitollisia. Jännittävä odotus kaikkine ultrauksineen ja tutkimuksineen oli ohi! Terve tyttö tuliaisina ajoimme kotiin.
Emme tuolloin osanneet aavistaa laidastakaan, mitä elämäämme tulisi kuulumaan seuraavan vuoden aikana. Emme edes sinä yönä, kun kahdentoista päivän ikäinen vauvamme itki melkein herkeämättä koko yön. Aamulla olimme kyllä tosi huolissamme, eikä itku ollut väsyneellä äidilläkään kaukana. Sovimme, että minä lähden töihin, isommat sisarukset viedään ystävien hoitoon ja äiti lähtee vauvan kanssa terveyskeskukseen. Silloin en vielä tiennyt, että olin kuullut viimeisen kerran tyttövauvani äänen.
Kesken työpäivän sain soiton Suvi-vaimoltani. Vauva oli siinä vaiheessa jo matkalla lääkäriambulanssilla kohti Helsingin lastensairaalaa. Suvi tuli taksilla Kouvolasta Lahteen, josta jatkoimme kohti Helsinkiä. Matkan aikana sain kuulla monien kyynelien, huokausten ja rukousten säestämän selostuksen päivän tapahtumista. Vauvallamme epäiltiin olevan jokin vakava sairaus, jota ei ollut kyetty diagnosoimaan varmaksi aluesairaalassa. Tiesimme vain, että hänen kuntonsa oli romahtanut pitkän odottelun aikana ja kun vauva sai lopulta lääkärin huomion, oltiin jo myöhässä.
Kun saavuimme lasten teho-osastolle, siellä pikkuisemme oli jo hengityskoneessa ja monien letkujen ja laitteiden varassa. Vauvan omahoitaja Hanna suoritti hätäkasteen. Annoimme vauvalle nimen Lyydia Hanna Maria, nimen olimme sopineet jo aiemmin. Luimme Hannan kanssa yhdessä rukoukset Lyydialle ja siunasimme häntä. Hanna oli iloinen saadessaan hoidettavakseen nimikaiman.
Tästä alkoi meidän Lyydiamme pitkä ja uuvuttava taistelu. Sydämen rakennevian ja siitä seuranneen hapen puutteen vuoksi hänen monet elintoimintonsa kärsivät. Sisäelimet toimivat joko vajaasti tai eivät toimineet lainkaan. Oli tuskallista seurata kipua aiheuttavia hoitoja, esimerkiksi kun kanyyleita laitettiin paikoilleen ja dialyysia tehtiin vatsakalvohuuhtelulla. Vauvan kasvoista ja kyynelistä tiesimme hänen itkevän, mutta kurkussa oleva hengityslaitteen putki esti äänen muodostumisen.
Lyydialle tehtiin ensimmäinen sydänleikkaus jo samana iltana. Voi miten kiitollisia me olimme sille valtavan isokätiselle kirurgille ja hänen tiimilleen! Kuinka ystävällisesti ja ymmärtäväisesti hän kertoi meille, mikä löydös oli, mitä kirurgisia toimenpiteitä on tehty, mikä vauvan tilanne on nyt ja mikä on ennuste. Meidän ajatusperspektiivimme muuttui hetkessä kuukausista ja vuosista seuraaviin minuutteihin ja tunteihin. Aina, kun pääsimme tehohuoneeseen, silitimme vauvan tukkaa ja poskea, pidimme kädestä, painoimme nenämme hänen poskelleen, juttelimme ja lauloimme hänelle. Ja rukoilimme jatkuvasti.
Aluksi koko elämämme tuntui kääntyvän nurin päin. Kolme vanhinta lastamme olivat ensimmäiset päivät sillä tiellään, jonne äiti oli heidät vienyt, ihanien ystäviemme hoidossa. Itse olin aluksi muutaman päivän sairaalassa, vaimoni oli useamman viikon. Koska vanhimman lapsemme koulu alkoi tuona syksynä, minä lähdin kotiin. Myimme talomme pikavauhtia ja muutimme naapurikaupunkiin, lähemmäs työpaikkaani ja Lyydiaa. Koetimme jatkaa arkeamme mahdollisimman normaalisti. Kävin päivät töissä, mutta melkein joka ilta kävimme Helsingissä Lyydian luona. Aina järjestyi joku hoitamaan lapsiamme, joskus alle tunnin varoitusajalla. Noina hetkinä saimme kokea monien lähimmäistemme olevan arjen enkeleitä!
Lyydian koko loppuelämä kului ensin Helsingin lastensairaalan osastolla, välillä tehohoitohuoneessa, välillä leikkaussalissa ja lopuksi Lahden sairaalan lasten tehohoito-osastolla. Me olimme hänen elämässään mukana niin paljon kuin pystyimme. Se kaikki, mitä voimme tehdä, oli kuitenkin niin vähäistä. Ihanaa oli se, kun saimme häneen pienen katsekontaktin, näimme pienen hymyn tai kun hän reagoi kosketukseen. Elämä oli väkevää, pienipiirteistä ja tunteikasta.
Seuraavana keväänä, kun sydänleikkauksia oli takana useita ja pienempiä hoitotoimenpiteitä lukematon määrä, lääketiede, lääkärit ja hoitohenkilökunta näyttivät selättävän voittamattomilta näyttävät esteet. Osaston ylilääkäri arvioi, että Lyydian tilanne on niin hyvä, että pienen operaation jälkeen ruvetaan suunnittelemaan hänen kotiuttamistaan. Olimme taas niin onnellisia: ehkä sittenkin ihme tapahtuu ja saamme hoitaa ja kasvattaa Lyydiaa itse! Ehkä saisimme tunnin päästä kuulla hänen äänensä ensimmäistä kertaa yli kymmeneen kuukauteen ja yhteinen elämämme todella alkaisi.
Taivaan Isän tahto oli kuitenkin toinen. Leikkaussalissa Lyydian sydän pysähtyi pitkäksi aikaa, ja tyttäremme heräsi tuosta pieneksi aiotusta operaatiosta entisten vaivojen lisäksi kuurona ja sokeana. Aloimme toivoa, että Jumala kutsuisi pienen kärsivän pois.
Heinäkuisena päivänä istuimme keskussairaalan lastenosaston ystävällisen ylilääkärin kanssa hänen huoneessaan. Vanha lääkäri katsoi meitä lempeästi ja sanoi, että lääketiede on tehnyt tehtävänsä, enempään emme pysty. Tämä lapsi on teidän lapsenne, ei lääketieteen lapsi. Ottakaa hänet syliin, me annamme hänelle kipulääkettä, annetaan lopun tulla armollisesti. Hiljaisina myönsimme, että emme voi odottaa enempää, on jo tehty enemmän kuin olemme odottaneet. Emme halua lapsemme enää kärsivän. Kerroimme, että me uskomme, että Lyydia pääsee taivaaseen.
Istuimme tutuksi tulleessa sairaalahuoneessa. Suvi piti Lyydiaa sylissä yhdeksän hänen viimeistä tuntiaan. Välillä kävimme ehkä pienellä tauolla. Minä istuin vieressä, pidin kiinni vaimostani, silitin Lyydiaa ja pidin hänestäkin kiinni. Vähän ennen puolta yötä vauvan sydämen sykettä mittaavan laitteen lukemat laskivat kahteenkymmeneen ja sitten luvut lakkasivat olemasta.
Seuraavana päivänä menimme lastemme ja Lyydian kummien kanssa sairaalan kappeliin. Lyydian ruumis lepäsi siinä ilman kipuja, kauniina ja täyden elämän eläneenä. Lauloimme laulun Onpa taivaassa tarjona lapsillekin. Hetki oli koruton ja kaunis, mukana olleet lääkäri ja hoitaja yhtyivät lauluun.
Siunaustilaisuuden pidimme lapsuutemme kotikirkossa. Kirkossa lauloimme lähimpien sukulaisten ja ystävien kanssa virren 598, Millainen on elämä. Emme laulaneet Lyydialle vaan itsellemme, koko saattojoukolle.
Vähän yli kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun olin käynyt laskemassa pienen valkoisen arkun haudan pohjalle. Nyt kävin samassa haudassa uudelleen, laskin arkun sen pohjalle ja palasin ylös. Loimme haudan umpeen ja katoimme kummun kuusenhavuilla ja kukilla niin kuin viimeksikin. Siellä he lepäävät, siskokset, odottaen ylösnousemuskutsua. Meistä kaikkein pienimmät ja heikoimmat pääsivät ensimmäisinä perille.
Nyt Lyydian syntymästä on kulunut 25 ja kuolemasta 24 vuotta. Ajattelen, että hänen elämänsä oli täydellinen ja merkityksellinen. Muistan häntä joka päivä. Minun elämäni on jonkin verran pidempi kuin hänen, mutta ikuisuuteni on yhtä pitkä. Haluan viettää sen hänen tavallaan taivaassa. Sinne haluaisin kaikkien muidenkin pääsevän.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys