Rauno Saarnio
”Oot sie sairas?” kysyi äitini, kun eräs läheinen ehdotti suviseurojen kuuntelua etänä. Äitimme oli heikossa kunnossa rankkojen syöpähoitojen seurauksena. Äiti jatkoi: ”Mie ainakin lähden, Helga on luvannut majapaikan asuntovaunussaan.” Ja äiti lähti, mutta matkalla tapahtuneen kaatumisen seurauksena päänahka rullautui takaraivolle. Sairaalasta löytyi apua, ja matka kohti suviseuroja ja Helgan asuntovaunua jatkui turbaani päässä. Näiden suviseurojen kohokohta oli oman pojan mahdollistama ehtoollisen vietto asuntovaunussa.
Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiini kuului suviseuramatkat linja-autolla. Ison perheen tavarat, patjat, peitot, vaatteet, teltat ja muut kuskattiin rattailla rauhanyhdistyksen pihalle odottamaan matkan alkamista. Seura-alueelle saavuttiin yöllä, ja siellä oli samojen tavaroiden kuskaaminen teltta-alueelle. Taivallusta suviseurakentällä ”helpotti”, kun mukana oli kymmenkunta väsynyttä lasta tai nuorta. Silloin oli juhlaa, kun kotiinpäin tullessa kuljettaja koukkasi kotimme läheltä – nukkuvien lapsien ja tavaramäärän saaminen turvallisesti kotiin oli helpompaa.
Muistiini piirtyi tapahtuma, jolloin eräs uskonystävä lähestyi vanhempiani ja sujautti kirjekuoren käteen todeten: ”jos tämä helpottaisi suviseuroihin lähtemistä”. Olisiko silloin ollut energiakriisin aika, ja ison perheen lähteminen suviseuroihin vaatii rahaa. Vanhemmilleni oli itsestään selvää, että seuroihin lähdetään. Reisjärven suviseurat vuonna 1968 jäivät väliin, mutta meille kahdelle ”isolle” eli koulussa oleville järjestettiin suviseuramatka. Mieluisana muistonani on matka Ilolan Taunuksen takakontissa.
Menimme puolisoni kanssa naimisiin juhannusaattona 1980, joten oli luonnollista, että häämatkamme suuntautui Keminmaan suviseuroihin. Matkanteko oli helppoa ja juhlallista, koska meillä oli oma auto. Tosin välillä piti pyytää apua, kun akun virta ei riittänyt auton starttaamiseen. Teltan olimme saaneet lainaksi, mutta oven vetoketju piti korjata ennen seura-alueelle saapumista. Yhteinen kilvoittelumme sai alkaa hyvissä merkeissä, kun yhteiselle taipaleellemme toivotettiin onnea ja Taivaan Isän siunausta.
Aatolan Alpo totesi nuorelle miehelle: ”Johtokunnan jäsenenä sinun tulee osallistua puhujien- ja seurakuntavanhinten kokoukseen. Mennäänkö yhdessä?” En mennyt yhdessä, enkä yksin. Seuraavien suviseurojen alla Alpo totesi: ”Laita ilmoitustaululle viesti, missä kerrot majapaikkanne. Tulen hakemaan sinua kokoukseen, mennään yhdessä.” En laittanut viestiä, mutta löysimme toisemme linja-autojen lastaus- ja purkupaikalta. Kokouksesta jäi lämmin ja turvallinen mieli. Lastemme ollessa pieniä sain tuntea, että minut lähetettiin kokoukseen ison perheen keskeltä. Puolisoni jäi kentälle hoitamaan lapsiamme. Myöhemmin olemme osallistuneet kokouksiin yhdessä vaimoni kanssa. Jos Jumala suo, osallistumme tänäkin kesänä yhdessä kokoukseen.
Kaikista tiiviimmin seurateltassa tuli istuttua sinä vuonna, kun minut oli siunattu sananpalvelijan tehtävään. Tuli tarve kuulla luettua ja selitettyä Jumalan sanaa. Tehtävä oli mukava aloittaa, kun moni oli kuullut tapahtumasta – sai kuulla onnen ja siunauksen toivotuksia.
Rukoukset ovat kantaneet. Suviseurat järjestetään, jotta ihmiset kaikkialla saavat kuulla elävää Jumalan sanaa. Nykyään kuuntelumahdollisuudet ovat loistavat sekä seurakentällä että etänä. Suviseurateltan tunnelmaa ei kuitenkaan tavoita kuin suviseurateltassa.
Jos Jumala suo osallistumme kesällä kuulijana ja tekijänä Lopen Suviseuroihin. Alkukesästä oli turvallista kokoontua suunnittelemaan vuoden 2025 Suviseuroja. Nyt on työn aika.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys