Salla Pätsi
Nostin viimeiset purjosipulit ja palsternakat maan ehdittyä jo kohmeeseen. Uusien itse kasvattamien kasvislajien viehätys on juuri siinä, että aikataulutus on vielä hakemisessa eikä oikein edes tiedä, mitä sieltä maasta tulee. Leutojen syksyjen jatkuminen sopii minulle, hitaalle kiiruhtajalle miettiessäni, nostaisinko ne tänään vai joskus myöhemmin.
Lapset odottavat tyyniä pakkasöitä ja hyviä luistelujäitä järvelle. Niitä ei ole vuosiin saatukaan. Tuuli ja lumi sotkevat haaveet. Jää, sitten kun sitä tulee, on röpelöistä ja lumen peittämää.
Aurinko lämmittää tähän aikaan vuodesta vielä yllättävästi. Tyynenä päivänä mietin jo, että joko ne vaihdevuodet ja kuumat aallot iskivät minuunkin. Ihan piti takki heittää pois. Olen nimittäin, ainakin perheen kesken, tunnettu ylipukeutumisesta. Yleensä puen liikaa vaatetta. Toisaalta siitä on hyvä vähentää – ja jakaa muille, viluisille!
Mietin, miten hän, joka elää aurinkoenergialla, pärjää taas pimeän syksyn ja talven yli. Mieli painuu alakuloon valon ja lämmön vähentyessä, ja kun siihen lisäksi vielä jatkuvat kivut vievät voimia, miten sitä jaksaa. Kun ei muista sitä aamua, että olisi herännyt virkeänä ja kivuttomana. Siitä on niin kauan. Vai onko sitä ollutkaan? Kun tuntuu, ettei saa tehdyksi mitään, vaikka koko ajan tekeekin kaikenlaista. Mutta kun siitä puuttuu ilo. Sitä vain tekee, kun on pakko.
Sitten yhtäkkiä kasvosi valaistuvat paljon puhuvasta hymystä katsoessasi minuun.
"Mitä nyt?" kysyn.
"No kun sun pörröiset hiukset näyttää niin kauniilta, kun aurinko paistaa niihin!"
– –
Ei päivän iloksi enempää tarvita,
kuin yksi silmäntäysi kaunista katsottavaa.
Tai muisto siitä.
Soimaan jäänyt sävelten kaiku.
Maaria Leinonen
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys