Istahdin sohvalle, kädessäni paperiversio Päivämies-lehdestä. Vaikka olenkin verkkolehden blogisti, paperilehti on minulle helpompi ja luetumpi, tuttu ja turvallinen.
Selailen ja luen. Mielenkiintoinen havaintoni on, että monesti blogiaiheeni tai muuten vain mielessä pyörivät ajatukset löytyvät toistenkin kirjoituksista. Lieneekö asioiden ajankohtaisuus vai ihan vaan sattuma.
Mieheni läksi juuri seuramatkalle. Puhelin taas ääneen sitä, miten lapsena toivoin, että olisipa meidänkin isä puhuja, niin pääsisi aina mukaan, milloin minnekin. Nyt minulla olisi jo kaksikymmentä vuotta ollut mahdollisuus puhujamieheni matkaan lähteä, mutta todellisuudessa kovin harvoin olen päässyt. Nytkin poden syysflunssaa ja harmikseni en päässytkään mukaan Ranualle, jonka koen yhdeksi kotirauhanyhdistyksekseni. Olin siellä talven opistossa 30 vuotta sitten. Monia tuttuja kasvoja siellä on vieläkin. Ystäviäkin. Muutamia rakkaita on siirtynyt jo ajasta iäisyyteen, mutta hekin kuuluvat muistikuvissani sinne edelleen.
Suvi Myllymäki mietti blogissaan (16.8.) seuramatkoja isänsä matkassa. Kuinka hänellä viimeisellä kerralla jo nolotti, kun isona tyttönä vielä oli mukaan lähtenyt. Onneksi minä olen sen iän jo ylittänyt, enkä tajua nolostella. Mieluusti lähden, aina kun vaan pääsen.
Seuraava Päivämiehen juttu, joka sivuaa viimeaikaisia ajatuksiani, on juttu isoskoulutuksesta. Olimme mieheni kanssa leirinvetäjinä Rautiosaaren leirikeskuksessa, ja niin me, kuin suuri osa isosistakaan, emme olleet saaneet koulutusta hommaan. Koulutuksia piti olla, mutta koronarajoitusten takia ne peruuntuivat. Mutta luottamus oli kova meitä kohtaan, koska saimme vetää 3.–4.-luokkalaisten syysleirin! Koulutuksen ansiosta tulisi varmasti monta hyvää ja tärkeää asiaa huomioitua jo etukäteen. Nyt voi olla jälkiviisas ja laittaa itselle ylös asioita, joita voisi tehdä eri tavalla.
Asetimme leirillemme yhden tavoitteen: että jokainen leiriläinen saisi niin mukavan kokemuksen, että haluaisi tulla leirille vielä uudestaan. Toisin kuin mieheni, joka noin 50 vuotta sitten oli ollut leirillä, eikä aikonut enää koskaan lähteä. Mutta kun 25 vuotta sitten hän lupasi tahtoa niin myötä- kuin vastamäessä, niin läksi minulle kaveriksi tuonnekin.
Lopputilaisuudessa kyseltiin leiriläisten tuntemuksia. Hyviä tuli paljon, muun muassa isosten kanssa vietetty aika, pelit, leikit, vapaa yhdessäolo, hautausmaalla käynti ja savusaunominen. Huonoja asioita olivat päänkolauttelu yläsänkyyn (varmaankin sanoja nukkui alasängyssä) ja se, että herkut kioskissa olivat maksullisia. Johtopäätöksemme on, että leiriläiset olivat sangen tyytyväisiä. Ja ehkä kohderyhmä oli meille ensikertalaisille juuri sopiva: moni leiriläinenkin oli ensimmäistä kertaa leirillä. Turhista ei valitettu, oltiin tyytyväisiä siihen, että leiri toteutui ja sinne päästiin!
Alun alkaen lupauduin leirin vetäjäksi, koska olin kuullut, että monesti leirejä joudutaan perumaan juuri vetäjäpulan takia. Varsinkin lasten leireille olisi yleensä tulijoita enemmän kuin mitä pystytään ottamaan. Totesin myös sen, että me jokainen osaamme tehdä omanlaisemme leirin. Toinen on innokkaampi liikunnallisesti ja jaksaa touhuta lasten kanssa energisempiä juttuja. Joku toinen osaa lämmittää savusaunan ja olla ”saunatonttuna” kertoillen tarinoita ja vaikka havainnollistaen ihon tuntoherkkyyttä eri kehonosissa havunneulasten avulla.
Leirin lopuksi oli leiriseurat, ja innokkaat leiriläiset saivat lukea puhujalle raamatuntekstin. Puheen jälkeen yksi tytöistä sanoi penkkiin tulevalle puhujalle: ”Hyvä puhe!” Spontaani kommentti liikutti ainakin minua. Saimme pysähtyä leirillä myös tärkeimmän äärelle, kuulla evankeliumia ja kokea, että ”kun on turva Jumalassa”, meillä ei ole mitään hätää.
Olen lupautunut jo ensi vuoden vastaavalle leirille vetäjäksi, ja tämän kokemuksen perusteella ehkä pidän lupaukseni. Toinen vetäjä sanoi kylläkin, että ”minä en ole lupautunut...” Nähtäväksi jää, tahtooko hän vielä vuoden päästäkin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys