Mark­ku Ka­mu­la

Uu­sin­ta Päi­vä­mies­tä lu­kies­sa­ni nou­si mie­lee­ni muis­to lap­suu­des­ta­ni. Olen ker­to­nut sii­tä jos­kus pu­hees­sa­ni, mut­ta ajat­te­lin kui­ten­kin kir­joit­taa sii­tä, kun ai­he on ajan­koh­tai­nen.

Ko­to­nam­me oli huo­ne, jota kut­sut­tiin yk­sin­ker­tai­ses­ti va­ras­tok­si. Siel­lä oli yh­del­lä sei­näl­lä hyl­lyt täyn­nä kai­ken­lais­ta rom­pet­ta ja toi­sel­la sei­näl­lä isän ja äi­din na­vet­ta­vaat­tei­ta ja koko per­heen ul­ko­työ­vaat­tei­ta nau­la­kos­sa. Vaa­te­nau­la­kon pääl­lä oli hyl­ly – tai­det­tiin sa­noa sitä lak­ki­hyl­lyk­si – ja vaat­tei­den alus­ta täyn­nä ku­mi­saap­pai­ta ja mui­ta ken­kiä.

Ker­ran ke­sä­lo­ma­päi­vä­nä huo­ma­sin tuos­sa lak­ki­hyl­lys­sä avaa­mat­to­man kark­ki­laa­ti­kon. Voi ol­la, et­tä muis­ti­ni pät­kii täs­sä koh­taa, mut­ta muis­te­len sen ol­leen Pec­tus-kark­kia. Siis tä­män päi­vän nuo­ri­so­ba­ro­met­reis­sä mi­tat­tu­na tus­kin ai­van hit­ti­tuo­te, mut­ta sil­loin elet­tiin­kin vuot­ta 1981 ja kar­kit oli­vat vä­hän har­vi­nai­sem­pia herk­ku­ja kuin ny­ky­ään, ai­na­kin meil­lä. Enem­piä miet­ti­mät­tä otin ra­si­an hal­tuu­ni ja li­vah­din va­ras­ton oves­ta ulos naut­ti­maan saa­liis­ta­ni. Hain seu­raa­ni pik­ku­sis­ko­ni ja esit­te­lin löy­tö­ni hä­nel­le. En muis­ta, ker­roin­ko, mis­tä olen kar­kit saa­nut, mut­ta asi­ayh­teyk­sis­tä voin pää­tel­lä, et­tä ker­roin. Luul­ta­vas­ti ker­roin ja van­no­tin, et­tä hän ei saa pal­jas­taa, et­tä kark­ke­ja ei ole han­kit­tu lail­li­sin kei­noin. Ei­kä hän kos­kaan ker­to­nut­kaan.

Sii­nä kävi niin, et­tä minä söin, an­noin pik­ku­sis­kol­le­ni, ja hän­kin söi. Meil­lä oli mu­ka­vaa, ja ra­sia tyh­je­ni. Tyh­jen­ty­neen ra­si­an kans­sa maha oli ma­ke­aa täyn­nä, mut­ta mie­les­sä mul­jah­ti tyh­jän ra­si­an kal­tai­nen olo. Val­ju, ont­to ja pa­han­ma­kui­nen. Mitä tu­li­kaan teh­tyä?

Oloa ei pa­ran­ta­nut lain­kaan se, et­tä heti koh­ta äi­ti al­koi ky­sel­lä lak­ki­hyl­lyyn unoh­ta­man­sa ra­si­an pe­rään. On­ko ku­kaan näh­nyt? Ei ole, vas­ta­si­vat kaik­ki re­hel­li­ses­ti. No on­ko Mark­ku näh­nyt? En ole, va­leh­te­lin, ja veri tun­tui pa­ke­ne­van kas­voil­ta­ni. Kään­nyin ja läh­din muka huo­let­to­ma­na si­mu­loi­maan moot­to­ri­pyö­rää. Sii­nä lei­kis­sä lai­toin vii­li­pur­kis­ta teh­ty­jä sui­ka­lei­ta pyyk­ki­po­jil­la pol­ku­pyö­rän etu- ja ta­ka­haa­ruk­kaan rä­pä­teik­si ja kiih­dyt­te­lin. Mu­ka­vaa mu­ri­naa sii­tä sai, kun rä­pät­te­jä lait­toi tar­peek­si. Sii­nä se päi­vä vie­räh­ti, äi­tiä kar­tel­les­sa.

Seu­raa­va yö oli vai­kea. Tie­sin ole­va­ni va­ras ja va­leh­te­li­ja. Tie­sin pet­tä­nee­ni mi­nul­le tär­keim­män ja rak­kaim­man ih­mi­sen. Tun­sin Ju­ma­lan­kin kat­so­van mi­nua ol­ka­pään­sä yli. Hä­tä­ni oli suu­ri. Laa­din tar­kan suun­ni­tel­man, jon­ka mu­kaan pää­tin kor­ja­ta asi­a­ni, ja sain sit­ten nu­kut­tua.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä sa­noin läh­te­vä­ni käy­mään ky­läl­lä. Otin si­ni­sen, iso­vel­jel­tä pe­ri­mä­ni tan­ko­pyö­rän, ja läh­din pol­ke­maan. Ta­voi­te­ai­ka­ni ky­läl­lä käy­des­sä oli pol­kea sekä meno- et­tä tu­lo­mat­ka kah­teen­kym­me­neen mi­nuut­tiin. Kol­me­kym­men­tä sii­nä tah­toi men­nä. Yk­si­tois­ta ki­lo­met­riä hur­jaa sot­ke­mis­ta vaih­teet­to­mal­la pyö­räl­lä ei ol­lut kui­ten­kaan sii­hen maa­il­ma­nai­kaan mi­kään jut­tu – par­haa­na päi­vä­nä kä­vin kol­me­kin ker­taa ky­läl­lä. Jo­ten ky­läl­lä käy­mi­ses­sä ei äi­ti ei­kä ku­kaan muu­kaan ha­vain­nut mi­tään eri­kois­ta.

Pyö­räi­lin suo­raan K-kaup­paan ja kä­vin os­ta­mas­sa täs­mäl­leen oi­ke­an­lai­sen ra­si­an Pec­tus-ka­ra­mel­le­ja. Eh­kä mi­nul­la oli ra­haa, eh­kä ei – saa­toin­pa os­taa kar­kit hä­dän het­kel­lä isän ti­lil­le. Tu­tut tä­dit kyl­lä ruu­ka­si­vat myy­dä ky­se­le­mät­tä.

Pyö­räi­lin sa­man tien ko­tiin. Ko­to­na hiip­pai­lin ke­nen­kään huo­maa­mat­ta va­ras­toon, pu­do­tin Pec­tus-ra­si­an ku­mi­saap­paa­see­ni ja pois­tuin mui­na mie­hi­nä pir­tin puo­lel­le. Sit­ten ko­e­tin ol­la mui­na mie­hi­nä niin kuin en oli­si­kaan. Ajat­te­lin, et­tä tur­hien epäi­lys­ten häl­ven­tä­mi­sek­si kan­nat­taa ku­lut­taa ai­kaa tun­ti tai pari. Sit­ten tein seu­raa­van siir­ron.

Me­nin va­ras­toon, ve­din saap­paan jal­kaan, otin rut­taan­tu­neen ra­si­an saap­paas­ta ja in­nos­tu­nut­ta löy­tä­jää näy­tel­len rien­sin äi­din luo ker­to­maan ilou­u­tis­ta. Ka­don­nut on löy­ty­nyt! Se oli pu­don­nut mi­nun saap­paa­see­ni! Äi­ti ot­ti ra­si­an vas­taan tyy­ty­väi­se­nä sen ih­meem­min ky­se­le­mät­tä, ja asia piti ol­la täl­lä lop­puun kä­si­tel­ty. Mut­ta kun ei ol­lut.

Seu­raa­va yö oli edel­lis­tä­kin vai­ke­am­pi. En ol­lut enää pel­käs­tään va­ras ja va­leh­te­li­ja vaan myös juo­nit­te­li­ja. Nyt olin pet­tä­nyt äi­din jo kah­teen ker­taan, ja tun­tui, et­tä Tai­vaan Isä on kään­tä­mäs­sä kas­von­sa mi­nus­ta pois päin. Nuk­ku­mi­ses­ta ei mei­nan­nut tul­la yh­tään mi­tään; pel­kä­sin to­sis­sa­ni, mi­hin olen tätä ra­taa jou­tu­mas­sa. En muis­ta, ru­koi­lin­ko, mut­ta tein taas uu­sia suun­ni­tel­mia. Tie­sin, et­tä nii­den to­teut­ta­mi­nen on pal­jon ko­vem­man työn ta­ka­na kuin ajaa 33 km/h:n kes­ki­no­peu­del­la vaih­teet­to­mal­la pyö­räl­lä ky­läl­le.

Aa­mu­päi­väl­lä, kun äi­ti oli tul­lut na­ve­tas­ta, kyt­tä­sin ti­lai­suut­ta, jos­sa sai­sin ol­la hä­nen kans­saan kah­des­taan. Hen­keä ah­dis­ti, ja ajat­te­lin mon­ta ker­taa heit­tää koko suun­ni­tel­man ro­mu­kop­paan. Mut­ta vie­lä enem­män kuin suun­ni­tel­man to­teut­ta­mis­ta pel­kä­sin sen hyl­kää­mis­tä.

Lo­pul­ta ti­lai­suus tuli, ja pää­sin ai­van äi­din lä­hel­le. Aloi­tin jär­jet­tö­män ta­ri­na­ni sel­vi­tyk­sen ja sain pu­ret­tua sen jo­ten­kin ym­mär­ret­tä­väs­ti äi­dil­le. Sit­ten ky­syin hä­täi­ses­ti, et­tä saan­ko an­teek­si. Äi­ti nap­pa­si mi­nut lu­jaan ja peh­me­ään sy­lei­lyyn ja sa­noi, et­tä saan an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Oli har­vi­nais­ta, et­tä äi­ti ha­la­si. Se ei ol­lut ta­pa­na, mut­ta tun­tui hy­väl­tä! Ja se an­teek­si saa­mi­nen vas­ta hy­väl­tä tun­tui­kin! Tai­vaan Isä­kään ei tun­tu­nut pe­lot­ta­val­ta, vaan ihan sil­tä, et­tä hän se oli tsem­pan­nut mi­nut to­teut­ta­maan tä­män vii­mei­sim­män suun­ni­tel­man.

Sinä päi­vä­nä vii­li­pur­kis­ta teh­dyt rä­pä­tit soi­vat pyö­rän pin­no­ja vas­ten ai­van kuin moot­to­ri­pyö­räs­sä oli­si ol­lut pyt­ty­jä vä­hin­tään kak­si mo­lem­min puo­lin loh­koa.