Markku Kamula
Uusinta Päivämiestä lukiessani nousi mieleeni muisto lapsuudestani. Olen kertonut siitä joskus puheessani, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa siitä, kun aihe on ajankohtainen.
Kotonamme oli huone, jota kutsuttiin yksinkertaisesti varastoksi. Siellä oli yhdellä seinällä hyllyt täynnä kaikenlaista rompetta ja toisella seinällä isän ja äidin navettavaatteita ja koko perheen ulkotyövaatteita naulakossa. Vaatenaulakon päällä oli hylly – taidettiin sanoa sitä lakkihyllyksi – ja vaatteiden alusta täynnä kumisaappaita ja muita kenkiä.
Kerran kesälomapäivänä huomasin tuossa lakkihyllyssä avaamattoman karkkilaatikon. Voi olla, että muistini pätkii tässä kohtaa, mutta muistelen sen olleen Pectus-karkkia. Siis tämän päivän nuorisobarometreissä mitattuna tuskin aivan hittituote, mutta silloin elettiinkin vuotta 1981 ja karkit olivat vähän harvinaisempia herkkuja kuin nykyään, ainakin meillä. Enempiä miettimättä otin rasian haltuuni ja livahdin varaston ovesta ulos nauttimaan saaliistani. Hain seuraani pikkusiskoni ja esittelin löytöni hänelle. En muista, kerroinko, mistä olen karkit saanut, mutta asiayhteyksistä voin päätellä, että kerroin. Luultavasti kerroin ja vannotin, että hän ei saa paljastaa, että karkkeja ei ole hankittu laillisin keinoin. Eikä hän koskaan kertonutkaan.
Siinä kävi niin, että minä söin, annoin pikkusiskolleni, ja hänkin söi. Meillä oli mukavaa, ja rasia tyhjeni. Tyhjentyneen rasian kanssa maha oli makeaa täynnä, mutta mielessä muljahti tyhjän rasian kaltainen olo. Valju, ontto ja pahanmakuinen. Mitä tulikaan tehtyä?
Oloa ei parantanut lainkaan se, että heti kohta äiti alkoi kysellä lakkihyllyyn unohtamansa rasian perään. Onko kukaan nähnyt? Ei ole, vastasivat kaikki rehellisesti. No onko Markku nähnyt? En ole, valehtelin, ja veri tuntui pakenevan kasvoiltani. Käännyin ja lähdin muka huolettomana simuloimaan moottoripyörää. Siinä leikissä laitoin viilipurkista tehtyjä suikaleita pyykkipojilla polkupyörän etu- ja takahaarukkaan räpäteiksi ja kiihdyttelin. Mukavaa murinaa siitä sai, kun räpättejä laittoi tarpeeksi. Siinä se päivä vierähti, äitiä kartellessa.
Seuraava yö oli vaikea. Tiesin olevani varas ja valehtelija. Tiesin pettäneeni minulle tärkeimmän ja rakkaimman ihmisen. Tunsin Jumalankin katsovan minua olkapäänsä yli. Hätäni oli suuri. Laadin tarkan suunnitelman, jonka mukaan päätin korjata asiani, ja sain sitten nukuttua.
Seuraavana päivänä sanoin lähteväni käymään kylällä. Otin sinisen, isoveljeltä perimäni tankopyörän, ja lähdin polkemaan. Tavoiteaikani kylällä käydessä oli polkea sekä meno- että tulomatka kahteenkymmeneen minuuttiin. Kolmekymmentä siinä tahtoi mennä. Yksitoista kilometriä hurjaa sotkemista vaihteettomalla pyörällä ei ollut kuitenkaan siihen maailmanaikaan mikään juttu – parhaana päivänä kävin kolmekin kertaa kylällä. Joten kylällä käymisessä ei äiti eikä kukaan muukaan havainnut mitään erikoista.
Pyöräilin suoraan K-kauppaan ja kävin ostamassa täsmälleen oikeanlaisen rasian Pectus-karamelleja. Ehkä minulla oli rahaa, ehkä ei – saatoinpa ostaa karkit hädän hetkellä isän tilille. Tutut tädit kyllä ruukasivat myydä kyselemättä.
Pyöräilin saman tien kotiin. Kotona hiippailin kenenkään huomaamatta varastoon, pudotin Pectus-rasian kumisaappaaseeni ja poistuin muina miehinä pirtin puolelle. Sitten koetin olla muina miehinä niin kuin en olisikaan. Ajattelin, että turhien epäilysten hälventämiseksi kannattaa kuluttaa aikaa tunti tai pari. Sitten tein seuraavan siirron.
Menin varastoon, vedin saappaan jalkaan, otin ruttaantuneen rasian saappaasta ja innostunutta löytäjää näytellen riensin äidin luo kertomaan ilouutista. Kadonnut on löytynyt! Se oli pudonnut minun saappaaseeni! Äiti otti rasian vastaan tyytyväisenä sen ihmeemmin kyselemättä, ja asia piti olla tällä loppuun käsitelty. Mutta kun ei ollut.
Seuraava yö oli edellistäkin vaikeampi. En ollut enää pelkästään varas ja valehtelija vaan myös juonittelija. Nyt olin pettänyt äidin jo kahteen kertaan, ja tuntui, että Taivaan Isä on kääntämässä kasvonsa minusta pois päin. Nukkumisesta ei meinannut tulla yhtään mitään; pelkäsin tosissani, mihin olen tätä rataa joutumassa. En muista, rukoilinko, mutta tein taas uusia suunnitelmia. Tiesin, että niiden toteuttaminen on paljon kovemman työn takana kuin ajaa 33 km/h:n keskinopeudella vaihteettomalla pyörällä kylälle.
Aamupäivällä, kun äiti oli tullut navetasta, kyttäsin tilaisuutta, jossa saisin olla hänen kanssaan kahdestaan. Henkeä ahdisti, ja ajattelin monta kertaa heittää koko suunnitelman romukoppaan. Mutta vielä enemmän kuin suunnitelman toteuttamista pelkäsin sen hylkäämistä.
Lopulta tilaisuus tuli, ja pääsin aivan äidin lähelle. Aloitin järjettömän tarinani selvityksen ja sain purettua sen jotenkin ymmärrettävästi äidille. Sitten kysyin hätäisesti, että saanko anteeksi. Äiti nappasi minut lujaan ja pehmeään syleilyyn ja sanoi, että saan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Oli harvinaista, että äiti halasi. Se ei ollut tapana, mutta tuntui hyvältä! Ja se anteeksi saaminen vasta hyvältä tuntuikin! Taivaan Isäkään ei tuntunut pelottavalta, vaan ihan siltä, että hän se oli tsempannut minut toteuttamaan tämän viimeisimmän suunnitelman.
Sinä päivänä viilipurkista tehdyt räpätit soivat pyörän pinnoja vasten aivan kuin moottoripyörässä olisi ollut pyttyjä vähintään kaksi molemmin puolin lohkoa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys