Ase­tin mar­ras­kuun en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä kuu­kau­den lii­kun­ta­ta­voit­teek­si 300 000 as­kel­ta sau­va­kä­ve­lyä. Tie­sin, et­tä työ­päi­vien ”räs­tit” jou­dun kä­ve­le­mään mui­na päi­vi­nä. Tie­dos­tin myös sen, et­tä jou­dun läh­te­mään ulos kai­ken­lai­si­na päi­vi­nä ja kai­kil­la mah­dol­li­sil­la säil­lä: vesi- ja lu­mi­sa­tee­seen, tuu­leen ja ken­ties liuk­kail­le teil­le. Jou­dun liik­ku­maan epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la, ku­ten se ny­kyi­sin muo­dik­kaas­ti il­mais­taan.

Mar­ras­kuun 27. päi­vän aa­mu­hä­mä­räs­sä kä­ve­lin tut­tua met­sä­au­to­tie­tä Ou­lu­jär­ven ran­taan. Tuu­le­tin, nos­tin kä­ve­ly­sau­vat osoit­ta­maan tum­maa tai­vas­ta ja pui­den lat­vo­ja koh­ti. Ta­voit­tee­ni täyt­tyi juu­ri sil­loin.

Kuun päät­ty­es­sä olin ylit­tä­nyt aset­ta­ma­ni ta­voit­teen rei­lus­ti.

Pit­kiä mat­ko­ja kä­vel­les­sä ja ta­voit­tee­seen pyr­kies­sä on ai­kaa aja­tuk­sil­le. Huo­ma­sin, kuin­ka pal­jon it­se ase­tan elä­mäl­le­ni eri­lai­sia ja eri­pi­tui­sia ta­voit­tei­ta. Poh­dis­ke­lin, mi­ten ih­mi­set aset­ta­vat it­sel­leen hui­mi­a­kin ta­voit­tei­ta. Ly­hyin, joka tuli mie­leen, on al­le kym­me­nen se­kun­nin ta­voi­te. To­sin sen val­mis­te­lu vie ai­kaa jopa usei­ta vuo­sia. Sen ta­voit­teen saa­vut­ta­mi­nen vaa­tii usei­den vuo­sien lu­jaa it­se­ku­ria ja is­ku­jen koh­dis­ta­mis­ta omaan ruu­mii­seen­sa, ku­ten Paa­va­li asi­an il­mai­see (1. Kor. 9:25–27).

Ky­sees­sä on sa­dan met­rin kil­pa­juok­su MM- tai olym­pi­a­kil­pai­luis­sa. Mo­nien ih­mis­ten vuo­sia kes­tä­neen val­men­tau­tu­mi­sen jäl­keen ta­voit­teen saa­vut­taa lo­pul­ta vain yk­si juok­si­ja. Kaik­ki muut pet­ty­vät enem­män tai vä­hem­män. Muis­tan kan­sa­kou­lun lu­ku­kir­jas­ta 1960-lu­vul­ta ru­non, jos­sa oli tä­hän so­pi­va lau­se: ”Sä älä kers­ku tuos­ta, ja tois­ta il­ka­moi, hän huo­men­na jo juos­ta, edel­läs eh­kä voi.”

Ku­vit­te­len ta­voit­tee­ni kai­na­los­sa­ni ole­vak­si var­pu­luu­dak­si, jos­sa on lu­ke­ma­ton mää­rä var­pu­ja. Päi­vit­täin ase­tan sii­hen uu­sia ta­voit­tei­ta. Joka päi­vä myös jo­kin, eh­kä vain sen päi­vän ta­voi­te, täyt­tyy ja yh­den var­vun jou­taa heit­tää tien oheen.

Luu­das­sa­ni on mu­ka­na var­pu­ja, jot­ka ovat kul­ke­neet mu­ka­na­ni jo vuo­si­kym­me­niä. Yk­si sel­lai­nen on esi­mer­kik­si kau­an sit­ten otet­tu asun­to­lai­na, jon­ka lop­puun mak­sa­mi­sen ta­voi­te oli 25 vuo­den pääs­sä. Mi­nul­la ja puo­li­sol­la­ni tuo ta­voi­te täyt­tyi, ja pit­kä var­pu saa­tiin heit­tää pois.

Yh­tei­sel­lä mat­kal­la on tul­lut mu­kaan kui­ten­kin mo­nia mui­ta, vuo­sia mu­ka­na kul­ke­via ta­voit­tei­ta. Ajat­te­len, et­tä tuo ta­voit­tei­den var­pu­luu­ta ei sai­si ol­la kui­ten­kaan lii­an pak­su. Jos sii­nä on lii­kaa var­pu­ja, sitä on vai­kea kan­taa mu­ka­na. Pi­täi­si op­pia muo­vaa­maan luu­ta so­pi­van ko­koi­sek­si. Elä­mäs­sä saa ja pi­tää ol­la ta­voit­tei­ta. Nii­tä ei kui­ten­kaan sai­si ol­la lii­ak­si, et­tei niis­tä muo­dos­tui­si pai­na­vaa taak­kaa.

Mil­lais­ta var­pu­luu­taa sinä kan­nat mu­ka­na­si? Eh­kä jo ly­hy­en miet­ti­mi­sen jäl­keen huo­maat sii­nä ole­van pal­jon sa­mo­ja toi­vei­ta ja ta­voit­tei­ta kuin mi­nun­kin ni­pus­sa­ni. Elä­män­pi­tui­sel­la mat­kal­la ne muut­tu­vat ja vaih­tu­vat mo­neen ker­taan. Oli­si kui­ten­kin hyvä, et­tä siel­lä säi­lyi­si jo­tain py­sy­vää.

Paa­va­li ker­too run­saan 30 vuo­den kil­voi­tuk­sen jäl­keen yh­den ta­voit­teen ja toi­veen ylit­tä­neen kai­ken muun. ”Olen kil­pail­lut hy­vän kil­pai­lun, olen juos­sut pe­ril­le ja säi­lyt­tä­nyt us­ko­ni. Mi­nua odot­taa nyt van­hurs­kau­den sep­pe­le, jon­ka Her­ra, oi­keu­den­mu­kai­nen tuo­ma­ri, on an­ta­va mi­nul­le tu­le­mi­sen­sa päi­vä­nä, ei­kä vain mi­nul­le vaan kai­kil­le, jot­ka har­taas­ti odot­ta­vat hä­nen il­mes­ty­mis­tään.” (2. Tim. 4:7–8.)

Sii­nä­pä jalo, elä­män­pi­tui­sen mat­kan ta­voi­te kai­kil­le ih­mi­sil­le.