Vi­her­peu­ka­lo tar­koit­taa tai­ta­vaa ja in­nos­tu­nut­ta puu­tar­han tai huo­ne­kas­vin hoi­ta­jaa. Pu­hu­es­sam­me jos­ta­kin ih­mi­ses­tä vi­her­peu­ka­lo­na, asi­as­ta pu­hu­taan niin kuin ky­sees­sä oli­si syn­nyn­näi­nen omi­nai­suus. Hän oli sep­pä syn­ty­es­sään -tyyp­pi­ses­ti ku­vail­laan, mi­ten jol­la­kin on maa­gi­nen kyky saa­da kaik­ki kas­vit kas­va­maan ja ku­kat kuk­ki­maan.

Ku­ten lu­ki­ja ar­va­ta saat­taa, minä en koe saa­nee­ni syn­ty­mä­lah­ja­na vi­her­peu­ka­loa. En­nem­min­kin mi­nul­la on vi­her­peu­ka­loi­nen, sil­lä kas­vien hoi­don lah­ja on jää­nyt hie­man pie­nek­si, kää­pi­ön ko­koi­sek­si. Äi­dil­lä­ni on ai­na ol­lut olo­huo­neen yk­si sei­nä täyn­nä kuk­kia ja ke­säl­lä pe­ren­na­pen­kit ovat lois­ta­neet, jo­ten mah­dol­li­suu­det vi­her­peu­ka­lon pe­riy­ty­mi­seen ovat ol­leet suo­tui­sat. Kos­ka näin ei ole kui­ten­kaan käy­nyt, olen poh­ti­nut, on­ko ku­va­ni vi­her­peu­ka­los­ta syn­nyin­lah­ja­na vää­rä.

On­ko en­nem­min ky­sy­mys kiin­nos­tuk­ses­ta kas­vien hoi­toon? Luu­li­sin, et­tä kiin­nos­tus­kaan ei pe­riy­dy suo­raan gee­neis­tä – ku­ten si­ni­set sil­mät ja pu­nai­set hiuk­set – mut­ta hy­vien esi­merk­kien kaut­ta kiin­nos­tus voi syt­tyä. Jo­kai­nen meis­tä ke­hit­tää elä­mäs­sään sitä osa-alu­et­ta, joka kiin­nos­taa.

Olen saa­nut äi­ti­ni li­säk­si seu­ra­ta kas­vien hoi­dos­sa anop­pi­a­ni, joka kas­vat­taa kuk­kien li­säk­si to­maa­tit ja kur­kut omas­sa kas­vi­huo­nees­saan. Mut­ta edel­leen ke­sä­kuk­kien os­ta­mi­nen tun­tuu lä­hin­nä vel­voit­teel­ta. Nuo­rem­pa­na ajat­te­lin, et­tä ko­to­na kuu­luu ol­la vi­her­kas­ve­ja. Olen ko­ke­nut iha­nan va­paut­ta­va­na­kin luo­pua niis­tä. To­sin yh­den in­nos­tuin os­ta­maan ke­vääl­lä, kun se oli Pris­mas­sa alen­nus­myyn­nis­sä. Kun alen­nuk­ses­ta os­taa, niin ei tule suur­ta ra­hal­lis­ta va­hin­koa, vaik­ka kuk­ka ei oli­si pit­käi­käi­nen.

Olen kuun­nel­lut ih­mi­siä, jot­ka ker­to­vat naut­ti­van­sa upot­ta­es­saan kä­det mul­taan. He kuu­lem­ma ren­tou­tu­vat mul­lan tuok­sus­sa. Ker­to­mus­ta kuun­nel­les­sa­ni tun­nen, mi­ten kä­sie­ni iho kui­vuu ja mul­ta pai­naa ikä­väs­ti kyn­sien al­la. Vai­voin saan ta­soi­tet­tua vä­ri­nän ää­nes­tä­ni ja pys­tyn hy­mi­se­mään jo­tain ym­mär­rys­tä osoit­ta­vaa.

Omas­sa pi­has­sa­ni ei ole pe­ren­na­penk­kiä. Tar­peel­li­nen kuk­ka­lois­to on saa­vu­tet­tu ko­ris­te­o­me­na­puil­la, lu­mi­pal­lo­hei­sil­lä, kir­sik­ka­puul­la ja eri ai­kaan kuk­ki­vil­la an­ger­voil­la. Ne kaik­ki kuk­ki­vat mi­nus­ta riip­pu­mat­to­mis­ta syis­tä. Ta­lon edes­sä ole­vas­sa is­tu­tu­sal­taas­sa on mo­ni­vuo­ti­sia ha­vu­ja. Jos­kus käyn aut­ta­mas­sa äi­ti­ä­ni hä­nen pe­ren­na­penk­kien­sä hoi­dos­sa, ja joka ker­ta tie­dän vah­vem­min, et­tei meil­le kos­kaan tule sel­lais­ta.

Var­mas­ti sa­non­ta ”an­ne­taan kaik­kien kuk­kien kuk­kia” tar­koit­taa sitä, et­tä mi­nun­kin ta­pa­ni suh­tau­tua puu­tar­haan ja kas­vei­hin on ihan kel­vol­li­nen ja hy­väk­syt­tä­vä. Meil­lä kuk­kii lä­hin­nä tei­nien naa­mat ja au­ton pel­lit. Lem­pi­kuk­ka­ni on huu­mo­rin kuk­ka.