Tänä koronakeväänä arki ja juhlatkin on täytynyt elää pienesti tai jopa yksin. Joitakin se on ahdistanut, toiset nauttivat ja löytävät jopa uusia mahdollisuuksia.
Näinhän se on elämässä muutenkin. Se mikä on hyväksi toiselle, voi toiselle olla kauhistus ja surkuttelun aihe.
Vuosia sitten virittelin kuistin seinustalle känkkyräpuisia asetelmia. Huomasin anopin tulevan pihaamme, ja säikähdin, että mitähän hän sanoo. Hän yllätti, jälleen kerran:
– Voi kun ihana, että saat välillä tehdä tuollaistakin. Siitä saa voimaa arkeen.
Ja kertoi, miten hänelle joskus muinoin vastaavassa tilanteessa oli tokaistu:
– Mikäs taiteilija sinä luulet olevasi!
Silloin ajattelin: Ei hän luullut, hän on! Mutta työkeskeisessä kulttuurissa taiteellisia näkemyksiä ei aina ole osattu arvostaa. Positiivista palautetta harva on tajunnut antaa. Mutta onneksi löytyi sukulaissielujakin, ymmärtäjiä.
Monia kysymyksiä minullekin on matkan varrella esitetty. Miten te voitte elää niin pohjoisessa ja syrjässä, kaukana kaikesta? Aiotteko muuttaa etelään? Oletko saanut toteuttaa itseäsi?
Kerran taas pirtinpöytä oli täynnä tavaroitani, nahkoja, villoja ja muuta sellaista. Mieheni oli aloittamassa ruisleivän leivontaa. Leipomiseen käytetään samaa pöytää, mutta kansi käännetään toisin päin.
Ajattelin että raivaan sen leipomiskuntoon, kunhan ensin käyn lampaat ruokkimassa. No, en ehtinyt, kun mieheni oli sen jo tehnyt ja essu yllään aloitteli ruisleivän leivontaa. Kysyin:
– Eikö sulla ärsytä, kun joudut mun jälkiä siivoomaan, että pääset leipomaan?
– Ei, koska näen, miten innoissasi olet tuosta työskentelystäsi... Muistan sen, kun sinua ei oikein mikään innostanut.
Tuli kiitollinen mieli. Hän tukensa tuntui hyvältä. Se, että hän ilahtui minun innostuksestani. Tunsin, että hän huolehtii minusta, minä hänestä.
Kun minulta on kysytty, olenko saanut toteuttaa itseäni, vastaus on tullut helposti: Olen saanut toteuttaa itseäni. Omalla tavallani.
Ja kun ikkunasta katson ulos, näyttää siltä, että siellä muutkin toteuttavat itseään. Monesti minusta tuntuu, että elän kaiken keskellä.
Lampaat pääsevät nyt keväällä vapaasti ulkoilemaan ja etsivät kaikkea vähänkään vihertävää suuhunsa. Pönkkään ladon oven kiinni, etteivät ne ahda kaikkea väkirehua pötsiinsä. Vaihdan muutaman sanan naapurin isännän kanssa, joka käy tuomassa meille rehupaalin latoon ja avaa sen jo valmiiksi traktorin leikkurilla.
Kirjoittelun lomassa käyn suojaamassa kukkapenkkejä, muun muassa vasta esiin työntyneitä valkovuokon lehtiä ja pieniä puuntaimia.
"Mitä hyötyä on olla hyvä ja hellä
tässä karussa, kovassa maailmassa?
Kysy valkovuokoilta
kevätaamuna.” (Pirkko-Liisa Linjama: Tänään ei vielä tuule)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys