Jeesus kehottaa valvomaan omakohtaisessa uskossa

Kym­me­nen neit­seen ver­taus opet­taa, mil­lai­nen on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta en­nen Kris­tuk­sen tois­ta tu­le­mis­ta. Toi­sen Pie­ta­rin kir­jeen mu­kaan het­ki tu­lee äk­ki­ar­vaa­mat­ta kuin va­ras yöl­lä (3:10).

Usko on voimallinen asia

Vii­si­sa­taa vuot­ta sit­ten, 9. mar­ras­kuu­ta1522, Mart­ti Lut­her saar­na­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­tä: ”Täs­sä evan­ke­liu­mis­sa ku­va­taan meil­le iha­na us­kon esi­merk­ki – – Us­ko ei ole mi­tään pai­kal­laan py­sy­vää, mi­tään jou­ti­las­ta, vaan jo­ta­kin elä­vää ja le­vo­ton­ta.”

Jumala kutsuu edelleen

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja kut­su sen yh­tey­teen oli Jee­suk­sen ope­tuk­sen kes­ki­ös­sä. Sii­hen liit­tyy myös evan­ke­liu­mi­teks­tin kie­li­ku­va hää­juh­lis­ta ja kut­sus­ta saa­pua nii­hin juh­la­vie­raak­si.

Kapernaumissa iloittiin ja ylistettiin Jumalaa

Luuk­kaan evan­ke­liu­min mu­kaan hän­tä kuu­le­mas­sa is­tui fa­ri­seuk­sia ja lai­no­pet­ta­jia. Hei­tä oli tul­lut kai­kis­ta Ga­li­le­an ky­lis­tä ja myös Juu­de­as­ta ja Je­ru­sa­le­mis­ta. (Luuk. 5:17.)

Jumala rakasti ensin

Ju­ma­la lä­het­ti Poi­kan­sa maan pääl­le, jot­ta ih­mi­set voi­vat us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja pe­las­tua. Tä­män rak­kau­den osal­li­suu­des­sa ole­via ke­ho­te­taan ra­kas­ta­maan toi­si­aan.

Evankeliumi vapauttaa synnistä

Evan­ke­liu­min us­ko­va pää­see va­paak­si lain vaa­ti­mas­ta or­juu­des­ta ja osal­li­sek­si Ju­ma­lan rak­kau­den to­del­li­suu­des­ta.

Jumala lähettää enkelinsä apua pyytävien luokse

Ju­ma­la lä­het­tää sa­nan­saat­ta­jan­sa aut­ta­maan hei­tä, jot­ka pyy­tä­vät hä­nel­tä apua. Us­kon esi­ku­va­na myös lap­si on Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­ja.

Asioita voi jättää Jumalan huolenpitoon

Ju­ma­laan luot­ta­va ih­mi­nen huo­leh­tii sekä ajal­li­sis­ta et­tä ikui­sis­ta asi­ois­ta. Huo­let­to­muu­teen ei ole va­raa, vaik­ka päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti ke­hot­taa kan­ta­maan vain yh­den päi­vän mur­hei­ta sy­dä­mel­lä.

Uskollinen saa palkan

Jee­suk­sen ja hä­nen ope­tus­las­ten­sa mat­ka­tes­sa Ga­li­le­as­ta Je­ru­sa­le­min pää­si­äis­juh­lil­le hei­tä tuli vas­taan jouk­ko re­pa­lei­siin vaat­tei­siin pu­keu­tu­nei­ta mie­hiä. Hei­dän hiuk­sen­sa oli­vat ha­jal­laan ja kas­vo­jen­sa ala­o­sat oli­vat pei­te­tyt. He py­säh­tyi­vät pie­nen mat­kan pää­hän ja huu­si­vat: ”Saas­tai­nen, saas­tai­nen!” (3. Moos. 13:45). To­sin mo­nen huu­to saat­toi ol­la vain kuis­kaus­ta, kos­ka spi­taa­lis­ten ää­ni usein hä­vi­si sai­rau­den ede­tes­sä. Mut­ta heil­lä oli myös muu­ta asi­aa: ”Jee­sus, opet­ta­ja, ar­mah­da mei­tä!” (Luuk. 17:13).

Kristitty ja lähimmäinen

Jee­sus opet­taa, et­tä kaik­ki ih­mi­set ovat sa­man ar­voi­sia lä­him­mäi­si­äm­me. Vie­täm­me tä­nään lä­him­mäi­sen päi­vää.