Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Ju­ma­laan luot­ta­va ih­mi­nen huo­leh­tii sekä ajal­li­sis­ta et­tä ikui­sis­ta asi­ois­ta. Huo­let­to­muu­teen ei ole va­raa, vaik­ka päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti ke­hot­taa kan­ta­maan vain yh­den päi­vän mur­hei­ta sy­dä­mel­lä.

Jee­sus pu­hui vuo­ri­saar­nan­sa vuo­ren rin­teel­tä. Kuu­li­joi­na oli ta­val­lis­ta kan­saa. Osa oli kuul­lut Jee­suk­sen pu­hu­van ai­em­min, ja heil­le oli us­kon kaut­ta avau­tu­nut elä­män kal­lein asia. Suu­rin osa kuu­li­jois­ta oli luul­ta­vas­ti en­sim­mäis­tä ker­taa kuu­le­mas­sa Jee­suk­sen saar­naa.

Vuo­rel­ta kuu­lu­va Jee­suk­sen ää­ni muis­tut­ti kan­saa Sii­nain vuo­ren ta­pah­tu­mas­ta, jos­sa Ju­ma­la il­mes­tyy vuo­ren pääl­le uk­ko­sen jy­lis­tes­sä ja pil­vi­ver­hon peit­tä­es­sä vuo­ren. Nyt oli myös ky­sees­sä eri­tyi­nen puhe, sil­lä Ju­ma­lan il­moi­tus tuli vuo­ren pääl­tä.

”Tu­lee vie­lä ai­ka, jol­loin Her­ran py­hä­kön vuo­ri sei­soo lu­ja­na. Ylim­pä­nä vuo­ris­ta se ko­ho­aa, kor­keim­pa­na kuk­ku­lois­ta, ja kan­sat vir­taa­vat sin­ne.” (Jes. 2:2.)

Val­ta­van suu­ri lu­paus

Vuo­ri­saar­na oli pi­sin yh­te­näi­nen saar­na, jon­ka Jee­sus piti. Vuo­ri­saar­nan vai­ku­tus ih­mi­sis­sä oli suu­ri, sil­lä he oli­vat häm­mäs­tyk­sis­sään Jee­suk­sen ope­tuk­sis­ta (Matt. 7:28).

Mikä pu­hees­sa ai­heut­ti häm­mäs­tys­tä? Pu­heen voi­ma oli läh­töi­sin Ju­ma­las­ta. Jee­suk­sen sa­no­mis­ten teho oli ai­van toi­sen­lai­nen kuin fa­ri­seus­ten ke­ho­tuk­set lain nou­dat­ta­mi­ses­ta. Jee­sus lu­pa­si us­ko­mi­sen lah­ja­na ikui­sen elä­män. Se oli val­ta­van suu­ri lu­paus.

”Kuin­ka iha­nat ovat vuo­ril­la ilo­sa­no­man tuo­jan as­ke­let! Hän il­moit­taa rau­han tu­lon, tuo suu­ren ilo­sa­no­man, hän tuo pe­las­tuk­sen sa­no­man ja sa­noo Sii­o­nil­le: – Si­nun Ju­ma­la­si on nyt ku­nin­gas!” (Jes. 52:7.)

Ar­mo en­nen to­tuut­ta

Vuo­ri­saar­na si­säl­si myös ke­ho­tuk­sen täy­del­li­seen huo­let­to­muu­teen tu­le­vai­suu­den suh­teen. Eh­kä­pä tämä häm­mäs­tyt­ti kuu­li­joi­ta, jot­ka oli­vat hen­gel­lis­ten opet­ta­jien ke­ho­tuk­ses­ta har­joit­ta­neet us­kon­toa lain te­ko­ja nou­dat­ta­mal­la.

Laki oli vaa­ti­va ja vel­voit­ta­va: jos jät­ti te­ke­mät­tä Ju­ma­lan lain mu­kaan, sai syyt­tää vain it­se­ään. Jee­sus ei ku­mon­nut Ju­ma­lan la­kia. Hän piti sitä ar­vos­saan, mut­ta laki ei saa­nut ai­kaan us­koa ih­mi­sen sy­dä­mes­sä. Lain voi­mas­ta syn­ti tuli vain suu­rem­mak­si.

Jee­suk­sen ope­tuk­sen ydin oli ai­na se, et­tä ar­mo tu­lee to­tuu­den kans­sa. Ar­mo oli jopa en­nen to­tuut­ta (Joh. 1:14).

Ju­ma­lal­la on apu­kä­siä

Us­ko­es­saan evan­ke­liu­min eli ilo­sa­no­man ih­mi­nen saa syn­tin­sä an­teek­si. Jee­sus ha­lu­si, et­tä hä­nen seu­raa­jan­sa ru­koi­li­si­vat Ju­ma­lan apua kai­kis­sa ti­lan­teis­sa. Ru­kous nou­see usein Ju­ma­lan puo­leen, kun on vai­ke­aa.

Us­ko voi aut­taa myös vai­keuk­sien yli, kos­ka us­kol­la on sekä ajal­li­sen et­tä ikui­sen elä­män lu­paus. Ajal­li­sen elä­män lu­pauk­seen kuu­lu­vat ai­van ar­ki­set elä­män asi­at, ku­ten ruo­ka ja vaat­teet.

Ju­ma­lan huo­len­pi­to on kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ri, sil­lä hä­nel­lä on apu­kä­siä ja -jal­ko­ja maan pääl­lä. Ju­ma­lan las­ten kes­ki­näi­nen rak­kaus saa ih­mei­tä ai­kaan. Ju­ma­lan ar­mo vai­kut­taa Hen­gen he­del­miä. Kil­voi­tus ja mat­ka näyt­täy­tyy yh­tei­se­nä. Mat­ka­ys­tä­vät kul­ke­vat toi­nen tois­taan aut­ta­en ja roh­kais­ten.

Myös en­ti­nen pre­si­dent­tim­me Mau­no Koi­vis­to ke­hot­ti luot­ta­maan tu­le­vaan: ”El­lem­me var­muu­del­la tie­dä, kuin­ka tu­lee käy­mään, olet­ta­kaam­me, et­tä kaik­ki käy hy­vin”. Ju­ma­lal­le kaik­ki on mah­dol­lis­ta (Matt. 19:26).