Su­vi­seu­rat siin­tä­vät jo ho­ri­son­tis­sa, vain jo­ku­nen viik­ko enää jäl­jel­lä! Mie­les­sä­ni nii­tä tä­hyi­len ja per­heem­me kent­tä­ruo­kai­lua funt­sai­len. Saa­tan sa­ha­ta ok­san al­ta­ni pois, mut­ta jat­kan­pa sil­ti. Jos tä­män lop­puun luet ja mi­nut ruo­ka­jo­nos­sa tun­nis­tat, pääs­tä ohi. Pliis!

Pie­nem­mäl­lä per­heel­lä su­vis­ruo­kai­lu meni sii­hen tyy­liin, et­tä lomp­sit­tiin näl­käi­se­nä ruo­ka­ka­tok­sen jo­noon, ja sii­tä sit­ten usei­den tar­jot­ti­mien avul­la kii­ku­tet­tiin eväät ul­ko­pöy­tiin. Usein hom­ma toi­mi oi­kein mu­ka­vas­ti, saim­me­han sa­mal­la ol­la hen­gel­li­sen evään kuu­los­sa. Su­vi­seu­ro­jen eri­tyis­piir­re­hän on se, et­tä us­kon sa­no­ma ja tai­vas­lau­lut saa­vut­ta­vat lä­hes joka pai­kan, olet sit­ten ruo­ka- tai ves­san­pön­töl­le jo­not­ta­mas­sa. Ja kun tah­ti on jo­non tah­ti, niin sii­nä on hyvä kuun­nel­la. Vie­ru­sih­mi­sen­kin kans­sa saat­taa au­e­ta hy­vät kes­kus­te­lut, jopa iki­muis­toi­set.

Isol­la per­heel­lä ruo­ka­jo­nos­sa on usein haas­tei­ta­kin. Osal­le is­kee tyl­syys, au­rin­ko kor­ven­taa nis­kaan ja ves­sa­hä­tä­kin saat­taa vai­va­ta. Kun lo­pul­ta ruo­ka­pöy­tä on mat­to­naan tar­jot­ti­mi­am­me, al­kaa mel­koi­nen lah­ja­kää­rei­den avai­lu. Tie­dät­hän, kun on kym­men­kun­ta pil­li­me­hua, juus­to­kää­ret­tä, löt­rö­lau­tas­ta ja voi­nap­pia, ja ke­sä­tuu­li an­taa omaan­sa, niin vaa­tii jo jon­kin­lais­ta lah­jak­kuut­ta, et­tei muo­vi­ros­kien pil­vi tee het­kel­lis­tä au­rin­gon­pi­men­nys­tä seu­ra­kan­san yl­le.

On­han se toki meil­lä­kin osa ruo­kai­lus­ta ta­pah­tu­nut vau­nus­sam­me. Su­vi­seu­rois­sa­han on lit­ra­myyn­ti­pis­teet, jois­ta on mah­dol­lis­ta os­taa use­am­paa ruo­ka­la­jia ja pik­ku­äm­pä­rei­tä. Kun höy­ry­ä­vän li­ha­saa­vin ää­reen pää­set, näy­tä sitä sor­mel­la ja sano:

–Tota kol­me lit­raa.

Kas­san kaut­ta vau­nul­le, ja keit­toa lau­ta­sel­le. Toi­mii.

On mo­nia ko­ke­muk­sia sii­tä, kun mat­ka vau­nul­ta isol­le­tel­tal­le on ol­lut pit­kä ja vai­hei­kas. Lä­hin­nä suu­rin syy mat­kan hi­tau­des­sa ovat vas­taan tu­le­vat tut­ta­vat. Ei­hän sitä mal­ta ol­la py­säh­ty­mät­tä, jos vii­me ta­paa­mi­ses­ta on ties kuin kau­an. Kun vii­mein on pääs­ty kes­ku­sa­lu­eel­le, on nä­län merk­ke­jä jo il­mas­sa. Läh­de­pä sii­nä sit­ten jo­not­ta­maan tar­jo­tin­ver­si­o­ta. Ei kii­tos. En­tä äm­pä­ri­ver­sio, ja po­ru­kan kans­sa ta­kai­sin vau­nul­le syö­mään? Mil­loin­ka­han ol­laan pe­ril­lä? Ei kii­tos.

Näl­kä­nurk­kaan tois­tu­vas­ti än­get­ty isäih­mi­nen saat­taa yl­lät­tää kek­se­li­äi­syy­del­lään ma­haan­sa miel­lyt­tääk­seen. Niin­pä Su­vi­seu­ro­jen päi­vä­oh­jel­mam­me on kul­ke­nut vuo­sien ajan hel­pom­paa la­tua. Ruo­kai­lum­me on ren­toa hen­gai­lua vail­la jo­no­tus­ta – ai­na­kin mel­kein – ja rus­kea nuh­ju ol­ka­lauk­kum­me ko­mei­lee kai­ken kes­ki­ös­sä. Kur­ka­taan­ko sin­ne? Joo, koh­ta!

Tu­le­vien Su­vi­seu­ro­jen päi­vät me­ne­vät meil­lä jäl­leen tä­hän ta­paan, jos Ju­ma­la suo: Aa­mul­la pie­nes­sä vau­nus­sam­me ja sitä pii­rit­tä­vis­sä useis­sa tel­tois­sa al­kaa maan ve­to­voi­ma hä­vi­ä­mään, ja po­ruk­ka köm­pii aa­mu­toi­mia ja -pa­laa koh­ti. Eri­lais­ten seu­ra­kuu­lu­mis­ten ja läh­tö­sel­vi­tys­ten jäl­keen po­ruk­ka al­kaa ha­jaan­tua uu­teen päi­vään. Saat­taa ol­la jo kes­ki­päi­vä, kun vai­mo­ni ja kou­ral­li­nen pie­nim­piä seu­ra­na­ni aloi­tam­me mat­kam­me seu­ra­telt­taa koh­ti. On­han rus­kea kas­si mu­ka­na?

Seu­ra­kent­tä on usein mel­ko var­jo­ton, jo­ten pys­ty­täm­me sin­ne pie­nen laa­vun. 2x3-met­ri­nen muo­vip­res­su, tai jos­kus isom­pi­kin, vi­ri­tel­lään rat­tai­den ja kep­pien avul­la lo­koi­sak­si le­po­pai­kak­si. Maa­kii­loik­si tai­vu­te­tut rst-har­ja­te­räk­set. Olet eh­kä jos­kus näh­nyt sen. Ruma kuin mikä, suo­ras­taan ri­su­ma­ja yrt­ti­tar­has­sa! Vaan sii­nä­pä on hyvä ai­kui­sen­kin ol­la var­jos­sa, le­vä­tä, pi­tää koi­pia vaa­te­ris­sa, kuun­nel­la pu­hei­ta ja ju­tut­taa tut­ta­via.

Kun näl­kä on, ote­taan rus­kea kas­si esiin. Siel­tä kai­ve­taan ker­ta­käyt­töi­set lau­ta­set, lu­si­kat ja mu­kit. Kau­haa myös tar­vi­taan ja pa­pe­ria rois­kei­den kui­vaa­mi­sek­si. Las­ten­rat­tais­ta na­pa­taan me­hu­ka­nis­te­ril­li­nen vet­tä, ja kun mu­ka­na on myös kui­vat­tua lei­pää, niin ei kun pik­ni­kil­le! Het­ko­nen, mis­tä ruo­ka? Jo­not­ta­mat­ta?

Suur­per­heen ruo­ka­het­ki on kum­min­kin vaa­ti­nut muu­ta­man val­mis­te­le­van sa­nan. Aa­mu­kes­kus­te­lul­la ja What­sap­pin per­he­ryh­mäl­lä on ta­voi­tel­tu näl­käi­siä:

"Ruo­ka on klo 14 laa­vul­la sii­nä pi­ka­kah­vin vie­res­sä. Ket­kä tu­lee? Mitä syö­dään?"

Kun tu­li­jat, ruo­ka­la­jit ja lit­ra­mää­rät on sel­vi­tet­ty, hom­ma on ruo­kaa vail­le val­mis. Usein joku nuo­ris­tam­me on iha­nas­ti aut­ta­nut sii­nä koh­taa, käy­nyt äm­pä­ri­kei­kan ja ruo­ka on tul­lut pie­niä kait­se­vien van­hem­pien ää­rel­le kuin man­na tai­vaas­ta! Toi­si­naan jo­noon on men­nyt joku ala­kou­lu­lai­nen ja kun si­jais­jo­not­ta­ja on eden­nyt lit­ra­myyn­nin suu­au­kon lie­peil­le, joku meis­tä isom­mis­ta on men­nyt hoi­ta­maan hom­man lop­puun.

Pik­ni­kis­sä on se etu, et­tä po­ruk­ka­jo­not­ta­mis­ta ei ole lain­kaan, ei­kä tar­vit­se ram­pa­ta vau­nun ja ken­tän vä­liä. Aa­mu­päi­väl­lä ken­täl­le, siel­lä ruu­miin ra­vin­to ja il­lal­la vau­nul­le nuk­ku­maan. Vi­pel­tä­vät kin­tut saa­vat sän­täil­lä omaan tah­tiin­sa ja kun ruo­ka on, he tu­le­vat luok­sem­me syö­mään. Jos jol­lain kaa­tuu mai­to tai lo­hi­keit­to, kui­va maa imee. Ah, mikä huo­let­to­muus!

Seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­o­ta täy­tyy kyl­lä ke­hua, et­tä pa­laut­tei­den ja ko­ke­mus­ten pe­rus­teel­la ovat ke­hit­tä­neet lit­ra­myyn­te­jä­kin. Siel­tä on jo vuo­sia saa­nut os­tet­tua ruo­kai­lu­vä­li­nei­tä, mai­toa ja niin edel­leen, jol­loin mi­tään ei tar­vit­si­si raa­ha­ta mu­ka­na. Nuu­ka ot­taa kum­min­kin ko­toa ja vara ei ve­net­tä kaa­da, jos Su­vik­sis­sa tu­li­si toi­mi­tus­kat­ko. Vaik­ka it­sel­lä­ni on glu­tee­ni­ton ruo­ka­va­lio, sii­tä­kään ei tule mur­het­ta – lit­ra­myyn­ti toi­mii ja myy lau­ta­sel­li­si­a­kin. Jos muu per­he ha­lu­aa spa­get­tia, it­se voin os­taa lau­ta­sel­li­sen rii­si­puu­roa. Sii­nä se hy­vin kul­kee ruo­ka­äm­pä­rin kan­te­na!

Räks! Mikä on se ok­sa, jon­ka sa­ha­sin al­ta­ni poik­ki? No, tuos­sa­pa sen sul­le ker­roin! Kat­sos, jos tätä lu­kee ko­vin moni per­heel­li­nen ja su­vis­kent­tä on täs­tä eteen­päin täyn­nä laa­vu­ja ja pik­nik­po­ru­koi­ta, niin on­han mi­nun han­ka­lam­pi käys­ken­nel­lä siel­lä. Ja jos äm­pä­ri­ruo­kai­lu li­sään­tyi­si, al­kai­si­ko it­se­ä­ni jopa har­mit­ta­maan, jos jat­kos­sa lit­ra­myyn­tien lie­peil­lä oli­si ih­mi­siä kuin hyt­ty­siä Vii­ta­saa­ren ju­han­nuk­ses­sa kon­sa­naan?

Han­ka­loi­tin­ko siis omaa ke­sä­reis­su­a­ni? Auts ;)