Juk­ka Liuk­ko­nen

Evan­ke­liu­min us­ko­va pää­see va­paak­si lain vaa­ti­mas­ta or­juu­des­ta ja osal­li­sek­si Ju­ma­lan rak­kau­den to­del­li­suu­des­ta.

Päi­vän evan­ke­liu­mi vie mei­dät fa­ri­seuk­sen joh­to­mie­hen ko­tiin. Oli sa­pat­ti, joka juu­ta­lai­sen pe­rin­teen mu­kaan al­koi ru­kous­het­kel­lä sy­na­go­gas­sa per­jan­tai-il­ta­na au­rin­gon las­kies­sa. Tä­män jäl­keen tar­jot­tiin ko­deis­sa run­sas ate­ria, jo­hon kut­sut­tiin usein myös vie­rai­ta. Jee­sus­kin oli saa­nut kut­sun fa­ri­seuk­sen joh­to­mie­hen ko­tiin. Pai­kal­la oli myös ve­si­pö­höä sai­ras­ta­va mies. Mik­si hä­net oli kut­sut­tu, ei teks­tis­tä sel­viä. Oli­ko Jee­suk­sel­le yri­tet­ty vi­rit­tää tar­koi­tuk­sel­la an­sa? Oli­han pai­kal­la usei­ta fa­ri­seuk­sia ja lai­nop­pi­nei­ta, jot­ka tark­kai­li­vat Jee­suk­sen toi­min­taa.

Jee­sus tie­si kuu­li­joi­den­sa aja­tuk­set ky­sy­es­sään: ”On­ko sa­pat­ti­na lupa pa­ran­taa vai ei?” Ti­lan­tees­sa oli­vat vas­tak­kain lä­him­mäi­sen avun tar­ve ja sa­pat­ti­sään­nös­ten kiel­lot työn­te­os­ta. Täs­sä ris­ti­rii­tai­ses­sa ti­lan­tees­sa fa­ri­seuk­set ja lai­nop­pi­neet ei­vät ha­lun­neet sa­noa mi­tään sel­lais­ta, mis­tä jou­tui­si­vat pe­rään­ty­mään. He vai­ke­ni­vat ja näin ta­val­laan hy­väk­syi­vät Jee­suk­sen pa­ran­ta­mi­sih­meen.

Lain or­juus ei vie pe­ril­le

Sa­pa­tin py­hit­tä­mi­nen oli fa­ri­seuk­sil­le merk­ki Ju­ma­lan hei­dän kans­saan te­ke­mäs­tä lii­tos­ta (2. Moos. 31:13). Hei­dän mie­les­tään Ju­ma­la odot­ti ih­mi­sel­tä lain tark­kaa nou­dat­ta­mis­ta. Täs­sä he oli­vat toi­saal­ta oi­ke­as­sa, ei­hän Jee­sus­kaan tul­lut ku­mo­a­maan la­kia (Matt. 5:17). Lai­no­pet­ta­jat ja fa­ri­seuk­set me­ni­vät­kin har­haan sii­nä, et­tä he ku­vit­te­li­vat voi­van­sa täyt­tää lain riit­tä­vän hy­vin. Tämä sai hei­dät ko­rot­ta­maan it­sen­sä mui­den ylä­puo­lel­le. Hei­dän elä­mäs­sään ku­vas­tui­vat in­hi­mil­li­set pyr­ki­myk­set ei­kä se nöy­ryys, joka on elä­vän us­kon he­del­mä. Heis­tä oli tul­lut lain or­jia.

Toi­saal­la Jee­sus opet­ti: ”Sa­pat­ti on ih­mis­tä var­ten ei­kä ih­mi­nen sa­pat­tia var­ten” (Mark. 2:27).

Ju­ma­lan ar­mos­ta us­ko­vai­nen

Jee­suk­sen pa­ran­ta­ma ve­si­pö­höä sai­ras­ta­nut mies ei oli­si tul­lut au­te­tuk­si, el­lei hän oli­si us­ko­nut. Hän tie­si, et­tei voi it­se aut­taa it­se­ään, vaan tar­vit­si pa­ran­ta­jan, sai­rau­des­ta va­paut­ta­jan. Sa­moin on syn­nin kans­sa. Sii­tä va­paut­taa vain us­ko Jee­suk­sen so­vi­tus­työ­hön. Syn­tien an­teek­si us­ko­mi­nen an­si­ot­to­ma­na on ko­ko­naan Ju­ma­lan ar­moa. Us­ko­va ih­mi­nen pää­see va­paak­si lain vaa­ti­mas­ta or­juu­des­ta ja osal­li­sek­si Ju­ma­lan rak­kau­den to­del­li­suu­des­ta. An­teek­si­an­ta­muk­sen tuo­ma elä­vä us­ko ja va­paus oh­jaa­vat hän­tä pal­ve­le­maan Ju­ma­laa ja lä­him­mäi­siä rak­kau­te­na vai­kut­ta­van us­kon kaut­ta.

Lut­he­rin mu­kaan oi­ke­aa sa­pa­tin viet­toa on tut­kia sekä kuun­nel­la Ju­ma­lan sa­naa ja teh­dä hy­vää lä­him­mäi­sel­le.

Us­ko oh­jaa elä­män va­lin­nois­sa

Paa­va­li kir­joit­taa: ”Tei­dät on kut­sut­tu va­pau­teen vel­jet. Mut­ta äl­kää tä­män va­pau­den var­jol­la pääs­tä­kö it­se­käs­tä luon­to­an­ne val­loil­leen, vaan ra­kas­ta­kaa ja pal­vel­kaa toi­si­an­ne” (Gal. 5:13). Us­kon omis­ta­mi­ses­ta seu­raa­va Ju­ma­lan mie­len mu­kai­nen va­paus oh­jaa kat­so­maan asi­oi­ta us­kon nä­kö­kul­mas­ta elä­män va­lin­ta­ti­lan­teis­sa ja hoi­ta­maan vel­vol­li­suu­ten­sa. Us­ko­vai­sel­la on halu tä­hän, mut­ta tur­mel­tu­neen luon­ton­sa vuok­si hän mo­nes­ti epä­on­nis­tuu. Evan­ke­liu­min oma­koh­tai­ses­ti us­ko­mal­la saa va­pau­den tun­toa pai­na­vis­ta elä­män er­heis­tä.

Ju­ma­lan suur­ta rak­kaut­ta on, et­tä syn­nis­tä va­paut­ta­vaa evan­ke­liu­mia saa­daan edel­leen­kin tar­jo­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kai­kil­le. Täy­del­li­sen va­pau­den us­ko­va saa­vut­taa vas­ta ker­ran tai­vaas­sa.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 14:1–6

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus meni sa­pat­ti­na erään fa­ri­seus­ten joh­to­mie­hen ko­tiin ate­ri­al­le, ja kaik­ki tark­kai­li­vat, mitä hän te­ki­si. Kävi niin, et­tä hä­nen luok­seen tuli ve­si­pö­höä sai­ras­ta­va mies. Jee­sus kään­tyi lai­no­pet­ta­jien ja fa­ri­seus­ten puo­leen ja ky­syi: ”On­ko sa­pat­ti­na lupa pa­ran­taa vai ei?” He ei­vät sa­no­neet sii­hen mi­tään. Sil­loin Jee­sus kos­ket­ti mies­tä, pa­ran­si hä­net ja lä­het­ti hä­net pois. Sit­ten hän taas ky­syi: ”Mi­ten te it­se teet­te? Jos jon­kun poi­ka tai här­kä pu­to­aa kai­voon, niin kai hän heti nos­taa sen siel­tä, vaik­ka oli­si­kin sa­pat­ti?” Tä­hän he ei­vät ky­en­neet vas­taa­maan.

Bib­lia: Ja ta­pah­tui, et­tä hän tuli yh­den Pha­ri­se­a­lais­ten pää­mie­hen huo­nee­sen sab­ba­ti­na ru­al­le, ja he var­ti­oit­si­vat hän­tä. Ja kat­so, sii­nä oli ve­si­tau­ti­nen ih­mi­nen hä­nen edes­sän­sä. Niin Je­sus vas­ta­ten sa­noi lai­nop­pi­neil­le ja Pha­ri­se­a­lai­sil­le: so­pii­ko sab­ba­ti­na pa­ran­taa? Niin he vai­ke­ni­vat. Mut­ta hän ru­pe­si hä­neen, ja pa­ran­si hä­nen, ja pää­si me­ne­mään. Ja hän vas­ta­ten sa­noi heil­le: ke­nen­kä teis­tä nau­ta eli aa­si pu­too kai­voon, ei­kö hän koh­ta sab­ba­tin päi­vä­nä hän­tä ota ylös? Ja ei he tai­ta­neet hän­tä tä­hän vas­ta­ta.