Esa Torn­berg

Kym­me­nen neit­seen ver­taus opet­taa, mil­lai­nen on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta en­nen Kris­tuk­sen tois­ta tu­le­mis­ta. Toi­sen Pie­ta­rin kir­jeen mu­kaan het­ki tu­lee äk­ki­ar­vaa­mat­ta kuin va­ras yöl­lä (3:10).

Psal­min­kir­joit­ta­ja ku­vaa Ju­ma­lan sa­naa lam­puk­si, joka va­lai­see Ju­ma­lan lap­sen tie­tä (Ps. 119:105). Kai­kil­la mor­sius­nei­doil­la oli lamp­pu mu­ka­naan, ja he odot­ti­vat sul­ha­sen tu­loa.

Tyh­mil­lä neit­seil­lä ei ol­lut öl­jyä as­ti­ois­sa. He oli­vat us­ko­neet alus­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­min omal­le koh­dal­leen, mut­ta us­kon liek­ki oli sam­mu­nut sy­dä­mes­tä syn­nin täh­den sul­has­ta odot­ta­es­sa.

He eh­kä ha­lu­si­vat us­koa omal­la ta­val­laan, oma­eh­toi­ses­ti. He oli­vat vä­lin­pi­tä­mät­tö­miä Ju­ma­lan sa­nan neu­voil­le, ei­vät­kä ol­leet kuu­li­ai­sia oman­tun­non ää­nel­le. Tyh­mät neit­seet ha­lu­si­vat us­koa Ju­ma­lan sa­nas­ta vain sel­lai­sen, mikä ih­mis­luon­nol­le tun­tui so­pi­van.

Omat syn­nit an­teek­si

Kun sul­ha­nen vii­pyi, al­koi mor­sius­nei­to­ja vä­syt­tää. Ju­ma­lan lap­si ko­kee usein us­ko­ne­lä­mäs­sään vä­sy­mys­tä. Syn­ti sekä ajan huo­let ja mur­heet ovat usein te­ke­mäs­sä mat­kan­te­on hi­taak­si (Hepr 12:1). Us­kon sil­mät hä­mär­ty­vät.

Tätä ko­ki­vat myös vii­saat mor­sius­nei­dot. He ha­lu­si­vat kui­ten­kin pi­tää us­kon lah­jas­ta kiin­ni, us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si. Jos Ju­ma­la ei an­na voi­maa lait­taa syn­tiä pois, niin us­kon liek­ki sam­muu ko­ko­naan.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa on tar­jol­la ai­na evan­ke­liu­min öl­jyä syn­ti­haa­voi­hin. Kun ih­mi­nen us­koo tä­män evan­ke­liu­min ar­mos­ta omal­le koh­dal­leen, us­kon liek­ki sy­dä­mes­sä pa­laa kirk­kaa­na. On tär­ke­ää, et­tä Ju­ma­lan lap­sen sy­dä­mes­sä pa­laa joka het­ki Py­hän Hen­gen lamp­pu, joka va­lai­see tie­tä pe­ril­le as­ti.

Tär­keä et­si­kon ai­ka

Kaik­ki mor­sius­nei­dot he­rä­si­vät, kun tuli tie­to sul­ha­sen tu­le­mi­ses­ta. Mor­sius­nei­dot lait­toi­vat lamp­pun­sa kun­toon ja läh­ti­vät hän­tä vas­taan. Tyh­mät ei­vät saa­neet lamp­pu­ja pa­la­maan, ja oli­vat hä­dis­sään.

Mik­si vii­saat ei­vät an­ta­neet tyh­mil­le öl­jyä? Oli­ko jo et­si­kon ai­ka ohi?

Tyh­mät oli­vat saa­neet ol­la lä­hel­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Ei rii­tä, et­tä ih­mi­nen kul­kee Ju­ma­lan las­ten jou­kos­sa. Tär­kein asia on oma­koh­tai­nen sy­dä­men us­ko ja sen hoi­ta­mi­nen evan­ke­liu­min voi­min.

Kun Yl­kä tuli, vii­saat oli­vat val­mii­na pa­la­van lam­pun kans­sa, ja tyh­mät oli­vat os­ta­mas­sa öl­jyä. Jee­sus sul­ki hää­ta­lon oven tyh­mil­tä. He yrit­ti­vät huu­taa, et­tä Her­ra avai­si oven. Jee­sus sa­noi, et­tei hän tun­ne hei­tä.

Evan­ke­liu­mi tuo pe­las­tuk­sen

Ver­tauk­ses­sa Jee­suk­sen ope­tuk­sen ydin on val­vo­mi­sen mer­ki­tys Ju­ma­lan lap­sen elä­mäs­sä. On tär­ke­ää, et­tä jo­kai­nen on val­mii­na jät­tä­mään ajal­li­sen elä­män.

Val­vo­mi­nen tar­koit­taa Ju­ma­lan lap­sen koh­dal­la tais­te­lua syn­tiä ja sie­lun­vi­hol­li­sen hou­ku­tuk­sia vas­taan evan­ke­liu­min voi­min. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa on et­si­kon ja ar­mon ai­ka­na tar­jol­la elä­vää evan­ke­liu­mia us­kol­la omis­tet­ta­vak­si.

”Joka on ja­nois­saan, tul­koon. Joka ha­lu­aa, saa lah­jak­si elä­män vet­tä.” (Ilm. 22:17.) Kun Ju­ma­lan lap­sel­la on sy­dä­men halu us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si, hän pää­see vii­sai­den nei­to­jen ta­voin Jee­suk­sen kans­sa ikui­seen hää­juh­laan.

Evan­ke­liu­mi tuo yhä pe­las­tuk­sen kai­kil­le, jot­ka sen us­ko­vat.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 25:1–13

Raa­mat­tu 1992: Sil­loin tai­vas­ten val­ta­kun­ta on ole­va täl­lai­nen. Oli kym­me­nen mor­sius­nei­toa, jot­ka ot­ti­vat lamp­pun­sa ja läh­ti­vät sul­has­ta vas­taan. Vii­si heis­tä oli tyh­mää ja vii­si vii­sas­ta. Tyh­mät ot­ti­vat lamp­pun­sa mut­ta ei­vät va­ran­neet mu­kaan­sa öl­jyä. Vii­saat sitä vas­toin ot­ti­vat lam­pun li­säk­si mu­kaan­sa öl­jy­as­ti­an. Kun sul­ha­nen vii­pyi, hei­tä kaik­kia al­koi vä­syt­tää ja he nu­kah­ti­vat. Mut­ta kes­kel­lä yö­tä kuu­lui huu­to: ”Yl­kä tu­lee! Men­kää hän­tä vas­taan!” Sil­loin kaik­ki mor­sius­nei­dot he­rä­si­vät ja pa­ni­vat lamp­pun­sa kun­toon. Tyh­mät sa­noi­vat vii­sail­le: ”An­ta­kaa meil­le vä­hän öl­jyä, mei­dän lamp­pum­me sam­mu­vat.” Mut­ta vii­saat vas­ta­si­vat: ”Em­me me voi, ei se rii­tä meil­le kai­kil­le. Men­kää os­ta­maan kaup­pi­ail­ta.” Mut­ta kun he oli­vat os­ta­mas­sa öl­jyä, sul­ha­nen tuli. Ne, jot­ka oli­vat val­miit, me­ni­vät hä­nen kans­saan hää­ta­loon, ja ovi sul­jet­tiin. Jon­kin ajan ku­lut­tua toi­set­kin saa­pui­vat sin­ne ja huu­si­vat: ”Her­ra, Her­ra, avaa meil­le!” Mut­ta hän vas­ta­si: ”To­ti­ses­ti, minä en tun­ne tei­tä.” Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä päi­vää et­te­kä het­keä.

Bib­lia: Sil­loin pi­tää tai­vaan val­ta­kun­ta ole­man kym­me­nen neit­seen kal­tai­nen, jot­ka ot­ti­vat lamp­pun­sa ja me­ni­vät ulos yl­kää vas­taan. Mut­ta vii­si heis­tä oli tai­ta­vaa, ja vii­si tyh­mää. Tyh­mät ot­ti­vat lamp­pun­sa, ja ei ot­ta­neet öl­jyä myö­tän­sä; mut­ta tai­ta­vat ot­ti­va öl­jyä as­ti­oi­hin­sa, yn­nä lamp­pun­sa kans­sa. Kuin yl­kä vii­pyi, tu­li­vat he kaik­ki une­li­aik­si ja ma­ka­si­vat. Mut­ta puo­li-yö­nä tuli huu­to: kat­so, yl­kä tu­lee, men­käät ulos hän­tä vas­taan. Niin nou­si­vat kaik­ki nä­mät neit­seet ja val­mis­ti­vat lamp­pun­sa. Mut­ta tyh­mät sa­noi­vat tai­ta­vil­le: an­ta­kaat meil­le öl­jys­tän­ne; sil­lä mei­dän lamp­pum­me sam­mu­vat. Niin vas­ta­si­vat tai­ta­vat, sa­no­en: ei suin­kaan, et­tei meil­tä ja teil­tä puut­tui­si; mut­ta men­käät pa­rem­min nii­den tykö, jot­ka myy­vät, ja os­ta­kaat it­sel­len­ne. Mut­ta kuin he me­ni­vät os­ta­maan, tuli yl­kä. Ja jot­ka val­miit oli­vat, ne me­ni­vät hä­nen kans­san­sa häi­hin, ja ovi sul­jet­tiin. Vii­mein tu­li­vat ne­kin toi­set neit­seet, ja sa­noi­vat: Her­ra, Her­ra, avaa mei­dän eteem­me. Mut­ta hän vas­ta­si ja sa­noi: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: en tun­ne minä tei­tä. Val­vo­kaat sen­täh­den, sil­lä et­te tie­dä päi­vää ei­kä het­keä, jona Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee.